TV-elokuvasta Tuntematon sotilas

Katsoin Yle-Arenasta itsenäisyyspäivän tienoilla viimeisimmän version eli Aku Louhimiehen ohjaaman neliosaisen elokuvan. Katsoin elokuvan lopulta kahteen kertaan, myös siviilikuvaukset, jotka olin aiemmin jättänyt katsomatta.

Aku Louhimies oli minulle ennen tätä elokuvaa tuntematon suuruus. Paljon puhuttiin ja kirjoitettiin, että Tuntemattomasta tehdään uusi versio. Ja kun se oli varmistunut, oli selvää,että miljoonarahoitus oli sitten jo selvillä. Elokuvan teko on kallista puuhaa ja tällaisen elokuvan varsinkin, ei siinä lottovoittokaan olisi riitänyt. Budjetti oli seitsemän miljoonaa euroa.

Pidän lopputulosta onnistuneena,jos vertaa Mollbergin ohjaukseen, joka kärsi valon aneemisesta käytöstä. Otokset olivat hyvin kuvattuja ja käsikirjoitus oli ottanut huomioon luonnon , eläimet ja ihmiset osana sitä ja siviilielämän ja sodan vaikutukset ja sidokset siihen.

 

Tällä kertaa kiinnitin huomiota äänen käyttöön ja varsinkin taustalle sävellettyyn musiikkiin. Tekijä on elokuvasäveltäjä Lasse Enersten. Musiikki on kokonaisuudessaan hyvin rytmitetty elokuvan taustalle ja tukee katsojan elokuvaelämystä. Musiikki ei ole osoittelevaa , vaan toimii taustalla juuri niin kuin pitääkin katsojan sitä huomaamatta. Enersenin musiikki on melko sibeliaanista, harmoniaan perustuvaa, jossain määrin maalailevaa. Mietin, että olisiko Enersenin sävelkuvio peräisin Kariluodon kommentista: ” Levy pyörimään, Valse Triste” kohtauksessa, jossa joukkue on ylhäällä pellon laidalla mäen päällä avaamassa tulen pellolla liikkuvaa vihollisosastoa kohti. Enersenin musiikissa ei soi ollenkaan Valse Triste, mutta se on lähes kokonaan kolmijakoinen, siis hidas valssi.

 

Toinen asia musiikin lisäksi on itse juoni kaikkine tunnettuine hahmoineen eli siis Väinö Linnan luoma juonen kulku. Kun Linna tuo Jumalan luomisen esiin lähtien paloaukealta, tulee mieleen, että kirjailija on alkanut leikkiä ” Jumalaa” eräiltä osin, aivan kuin hän päättäisi, mikä kohtalo kullekin on tuleva hänen tekojensa mukaan. Hyvä esimerkki on alikersantti Lehto, joka tappoi venäläisen vangin selkään ampumalla ja joutui lopulta tekemään itsemurhan haavoittumisen jälkeen. Vain kaikkein harmittomimmat hahmot säilyivät sodasta naarmuitta linnan henkilöistä. Toki on Linnan kuvauksista pääteltävissä, että sota valitsi uhrinsa sattumanvaraisesti, ei kai muuten olisi voinut ollakaan, kun ajattelee tykistökeskityksiä ja ilmapommituksia. Vaikka juoni antaa ymmärtää, että Lammio olisi ollut varsinainen pahis, niin hän, jos kuka sai päälleen ansaitsematontakin suomalaisen sotilaan vihaa: ensin oli Rokan purkaus, sen jälkeen Karjulan kiroilu päin naamaa sekä sotamies, hevosmies Korpelan räyhääminen ilman mainittavaa syytä, kiroili ja haukkui esimiehensä niin perusteellisesti kuin se vain yksinkertaisen perusjermun kohdalla oli mahdollista. Lopulta kai Lammion vika oli se, että hän ei osannut samaistua suomalaiseen perussotilaaseen eikä myöskään ollut mikään strategi. Mutta täytti tehtävänsä melko perusteellisesti. Sotakirjallisuudesta voi löytää kuvauksia hyvin erilaisista upseerityypeistä. Parhaiten varmasti menestyivät ne, jotka Suomen armeijassa olivat jossain määrin suurpiirteisiä, kuten Koskela; ” asiat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat”.

Yhtä asiaa olen ihmetellyt Suomen puolustussodassa: miksi saksalaisia panssarintorjunta-aseita ei jaettu joukoille. Panssarinyrkit ja - kauhut tulivat käyttöön vasta melko myöhään. Ilmeisesti Väinö Linnan konekiväärikomppaniassa ei ollut tietoakaan näistä, koska niitä ei Väinö Linnan teksteissä puolustuksen viime vaiheissa ei esiintynyt. Asia on todella hyvin valitettava ja olis surekata katsoa miesten voimattomuutta panssareiden edessä. Sodan johto kaikkine Karjuloineen oli vastuussa tästä. Olisi ollut kunniakasta, jos Mannerheimin syntymäpäivä olisi käytetty uuden aseen jakamiseen joukoille Olisi Rokkakin voinut todeta, että: Näitä ei ollut Talvsovas, mutta hyvä, kun tulivat nyt. Myöskään Koskelan ei olisi tarvinnut uhrata henkeään kasapanoksen kanssa.

Aseita olisi ollut myös sodan jatkamiseen, mutta rauha oli pakko tehdä. Joukot  väsyneitä. Silloin, kun panssaritorjkunta-aseet ja niihin erikoistuneet joukot olivat käytössä mm Tali-Ihnatalasn taisteluissa, saatiin raskaimmatkin panssarit pysäytettyä.

   

Miten nyt suu loksahtaa – Suomi?

Suomessa on kaiketi ollut aina sellainen mielikuva, että me olemme musikaalinen kansa, onhan meillä esimerkiksi Sibelius ja maailmalla menestyneet kapellimestarit. Mutta ja iso MUTTA, Eurovision laulukilpailut todistavat, että emme olekaan ilmeisesti musiikkikansaa. Vai todistaako? Suomella on ollut kilpailussa mukana tasokkaita ja laadukkaita esityksiä ja laulajia, mutta ei, joku mörköjuttu sitten upposi. Siitäkös kansanriemu nousi. Voittokappaleen salaisuus oli melodiassa, kaiken sen kauhuleffamaisuuden keskeltä nousi kaunis kukkanen, melodia. Muistelen, että alkuaikoina, silloin kun Laila Kinnunen ja ”Valoa ikkunassa” oli esillä, silloin ja myöhemmin pitkin vuosia samat maat äänestivät toisiaan: laksempöök, junaittiit kingdoom, svitserländ, vraans… ten puääng , ne kolmella- neljällä kielellä toistettiin. Sitten siinä välissä sen jälkeen, kun nuo edellä mainitut olivat useampaan kertaan voittaneet, oli Tanskan ja  Ruotsinkin vuoro, joka saikin Abballaan ( sillin mainostamisen! lisäksi) suuren jytkyn, Abbasta tuli maailmalla hitti. Miksi Suomi parka on joutunut tähän Eurovision laulukilpailu ( nyk. näppärästi euroviisu ) tuskankierteeseen. Pari sukupolvea on meillä nukkunut pois näkemättä minkäänlaista valonpilkahdusta näissä karkeloissa. Eikä tulevatkaan todennäköisesti tule näkemäänkään. Joku asia on tässä systeemissä pahasti vialla! Jossain vaiheessa kilpailua uudistettiin, niin, että kappaleen sai esittää myös englanniksi. Ei auttanut Suomea. Sitten tulivat kulissit ja vihdoin nappasi, tuli mörköbiisi. Mutta kauan se kesti. Vuosien mittaan on spekuloitu salaliitoista ja sopimuksista. Aina on harmittanut yhtä paljon, Suomella on ollut oma orkesteri ja hienot lavasteet. Viimeisimpään, eräänlaiseen floppiin, Yle oli satsannut paljon, lukuja ei kerrota. Nykyisin tuntuu siltä, että rahaa on mällätä milloin mihinkin, kansa kun pakolla maksaa Yle-veroa.Päästäänkö siitä koskaan eroon, kuten autoverostakaan, se on oma spekulaation ja odottamisen asia. Euroviisut ja häviökulttuuri alkaa olla osa suomalaista identiteettiä. Häviäminen ruokkii itseään ja samana keväänä tuli kylmää kyytiä jääkiekon MM-turnauksessa, joka on ollut yleensä sellainen rinta rottingilla odotettu, että mitalia ja hurraata pukkaa. Mutta ei, floppi tuli ja oikein Sveitsille hävittiin. Niin, yks kaks tällainen vähäinen heittopussimaa jääkiekossa alkaa olla suurien joukossa. Olipa yllätys, mutta ei välttämättä tarvinnut olla, kun ajattelee kokonaisuutta: Sveitsi on vakavarainen maa, kellojen kulta-aitta, rahojen aarreaitta ja todellinen demokratia. Siinä, missä pinnalle pulpahtaneet kansaedustajat heittävät jatkuvasti Suomessa kansalaisäänestykset eduskunta-aloitteiksi yli laidan, siinä Sveitsissä kansanäänestyksillä ratkaistaan asioita ilman pulinoita. Eikö tuollaisella maalla ole hyvä arvopohja synnyttää mitä vaan, jos tahtoa riittää. Oma kokemukseni rinteillä asuvasta sveitsiläisestä perheestä on vähintään myönteinen verrattuna esimerkiksi saksalaisiin.

Suomessa on vuosia kiillotettu omaa kuvaa maailmalla; on tehty matkailunedistämisprojekteja ja menty ”muodin mukaan”. Suomessa on mediassa ja ”jossakin” on aina ajateltu, mitä muut meistä ajattelevat tai sanovat. Todennäköisesti nämä ovat haihatteluja ja ulkomaankauppa käydään tuotteilla ei Suomi-kuvalla.

Jos on ajateltu, että me olemme musiikkikansaa, niin vähintään olemme myös urheilukansaa. Ehkä olemme olleet, mutta emme ole enää ja tätä vauhtia emme tule koskaan olemaankaan. Ja mihin tämä väite perustuu? Siihen, että suunta vain on sellainen, mitä vielä oli jokin aika sitten jäljellä, siitä on enää vanhenevat samat yrittäjät esillä, esimerkiksi Tero Pitkämäki, Janne Ahonen lienevät viimeiset tähdet Suomen urheilun taivaalla ns. näyttävissä lajeissa. Satunnaista menestystä on toki , mm hiihdossa ja esimerkiksi sählyssä. Mutta todellisuudessa näyttävät lajit on maailmalla niin kilpailtuja, että näillä metodeilla ja panostuksella ( tarkoitan vaivannäköä ) ei  tule mitaleja mistään. Syyt ovat sekä pienessä materiaalissa että pitkään jatkuneessa ”pehmo” linjassa. Turhaa on luetella näitä asioita, kaikki ajattelevat ihmiset ne tietävät. Huolestuttavinta on se, että jotkut asiat alkavat olla todella sekaisin: ihmisiä tuomitaan ilmaistuista ajatuksista esimerkiksi 40 päiväsakkoon, mielipiteitä poistetaan somesta, puhutaan yhteisönormeista, eikä kukaan tiedä, mitä ne ovat. Voiko joku sitten odottaa tällaisessa ilmapiirissä asioiden jalostuvan. Monessa olemme takapajulla jo, meillä on jossakin joku ”hieno” eliitti, joille tavallinen kansa on toisarvoinen, demokratia ei toimi kuten esimerkiksi Sveitsissä. Puuttuko meiltä arvojohtaja?

Hurmaava joukkoitsemurha

Otsikon nimisen kirjan On tehnyt Arto Paasilinna. Aiheena on suomalaisten korkea itsemurhatilasto ja kuvitelma siitä, että tämän aiheen ympärille perustettu yhdistys alkaa ideoida ja toteuttaa itsemurha-ajatuksen täyttämien ihmisten lopettamistoiveita. Kirjasta on tehty myös elokuva, jossa parhaimmillaan koomikko, mutta tässä elokuvassa hyvän näyttelijäsuorituksen tehnyt Heikki Kinnunen vie joukkoansa eteenpäin. Komediaksi tarkoitettu aihe on kaiken kaikkiaan mustaa huumoria, näytelmä dialogeineen, kuten suomalaisessa elokuvassa kuuluukin.

 

Tässä nyt aasinsillan kautta tähän päivään, 17 vuotta myöhemmin elokuvanteosta. Eutanasia on tullut mustana lintuna taivaalle, Suomen ylle. Vaikea sanoa kuinka paljon elokuvalla on vaikutusta eutanasia teemaan. Kun katsoo asiaa eteenpäin ajajia, sieltä löytyy kasalauma jo elämänsä ehtoolle meneviä poliitikkoja ja kulttuurihenkilöitä, moni vanha, materialistisen opin omaksunut kommunisti. Minä kysyn, pitääkö tätä eutanasian ilosanomaa tyrkyttää muille. Mitä järkeä on puhua hyvästä kuolemasta. Eihän se ole koskaan mikään hyvä, kuolema kuvataan esimerkiksi kristinuskossa viholliseksi. Ihmisen kuolema johtuu siitä, että elimistön vanhenemisprosessia ei pystytä pysäyttämään .Solujen telomeerit lyhenevät ja samalla alkaa elämän lyheneminen.

 

Minä vastustan eutanasiaa ja tuomitsen asian ajamisen. Totta on , että kuolinapu on muutamissa maissa laillista, mutta se on virhe. Esko Seppänen valittaa, että häntä vastustavat uskovaiset

( kristillisesti ajattelevat ihmiset ) ja Lääkäriliitto. Luonnollisesti, koska kristityillä on aivan eri maailmankatsomus kuin ” mihin puu kaatuu, niin siihen se maatuu”. Samoin lääkäriliiton kanta on ymmärrettävä. Lääkäri jo valansa vuoksi seisoo vierellä viimeiseen saakka elämän puolesta.  Tämänlaatuinen toiminta, mitä Esko Seppänen tekee julistaessaan eutanasian ilosanomaa, on nykyisten katsomusten mukaan suorittamassa kiihotusta kansanryhmää vastaan. Seppäsen ”julistus” on itsekästä ja karmeaa. Seppänen näyttää muuttuneen elämälle katkeraksi, koska hän näki poikansa kärsivän. En väheksy kokemusta, mutta Seppäsen tulisi ottaa selville, että hän ei ole ainoa, jonka lapsi tai omainen kärsii ja kuolee. Siis kuolee ennemmin tai myöhemmin. Miksi ottaa Jumalan rooli. Ei kuolema ole ratkaisu, ihmisellä on oltava toivo, ei sitä saa viedä. Eutanasia voi olla ratkaisu omaisen tuskiin, mutta ihmisen vaellusta pitäisi ymmärtää.

 Ehdotan, että arvon joukko alkaa  pelata venäläistä rulettia, hurmaavaa peli-iloa!

 

 

Tapaus Anttilan konkurssi

Suomessa Tavarataloketju Anttila on ollut käsite ellei instituutio, jonka kanssa kaikki ovat olleet tekemisissä. Kahdella sukupovella on paljon muistoja, periaatteessa positiivisia. Anttila on luonut sen kuuluisan ysihintansa ja oli pitkään ensimmäinen ns. halpatavaratalo, josta sai edullisesti kohtuullisen kunnollista tavaraa.

Mihin perustui Anttilan menestys, miksi Kalle Anttila ( Kaarlo E. Anttila ) myi liikkeensä TUKO:lle, mitä tapahtui myynnin jälkeen, miten KESKO sai Anttilan haltuunsa? Nämä kysymykset nousevat pintaan Anttilan konkurssin jälkeen, oliko Anttilan konkurssi tarpeellinen? sanommeko hyvästit Anttila-tavarataloketjulle?

 

Nykyisen Anttilan taustalla oli jo menestyksen havinaa. Kalle Anttilan isä oli urheilija ja menestyi kaksissa olympialaisissa kultamitalin arvoisesti. Hän oli harvinainen tapaus voittaessaan peräkkäisissä olympialaisissa molemmissa painilajeissa: perinteisessä sekä vapaapainissa. Perheessä  oli tavallaan kaksi Kallea, isä oli virallisesti Kaarlo ja poika oli Kaarle, joka siis oli varsinaisesti nykyisen, siis konkurssiin menevän Anttila-tavaratalon perustaja.  Kalle-isä Anttila oli vaatturi ja myös myöhemmin  menestyvä liikemies lopullisessa kotikaupungissaan Helsingissä. Isä- Anttila oli luonteeltaan ns. pihi mies, mutta lastensa huoltamisessa, urheiluun kannustamisessa ja koulutuksessa hän ei pihistellyt.

 

Kalle Anttila lähti Amerikkaan 1949 opiskelemaan ja sattui työskentelemään myös rahaa ansaitakseen eräässä suuressa amerikkalaisessa postimyyntiliikkeessä. Kalle Anttila syttyi ajatukselle ja päätti perustaa Suomeen samanlaisen. Ja niin se alkoi, kupongeista ja patjoista ja tavarapulan vallitsemassa Suomessa. Seuraava versio oli SOLPA Kansan Tavaratalo, johon oli kuluttajan opas, siis postimyyntiluettelo. Näin siis alkoi postimyynti Kalle Anttilan itse kärrätessä tavaroita postiin Messeniuksenkadulta. Seuraava luettelo julkaistiin Anttila-nimellä, 1963 avattiin Turkuun tavaratalo. Loppu on sujuvaa historiaa. Kalle Anttila oli itse aika vaatimaton ihminen ,mutta idearikas, henkilökunnan kanssa hyvin toimeentuleva. On selvää, kun Anttilasta tuli markkinahäirikkö Suomessa myydessään tavaraa halvemmalla, syntyi klikki, joka alkoi boikotoida Anttilaa. Kalle keksi keinot kiertää näitä, tavarat tulivat suoraan Anttiloihin, laskut kiersivät toisaalta. Ulkomaiset tuotteet ja tukkuostot tulivat nopeasti ohjelmaan. Tennispalatsin tavaratalo Helsingissä oli avattu jo 1960. Anttilan liikeketju toimi, sinne oli itse Kalle luonut hyvän työilmapiirin. Suomessa elintaso ja ostovoima lisääntyivät kiihtyvällä vauhdilla. Anttilaan hankittiin tavara- ja rahavirtaa kontrolloiva tietokonejärjestelmä, joka oli hyvin edistyksellistä tuohon aikaan, Kalle Anttila itse paneutui siihen paljon ja ostotoiminta, joka oli ollut hänen vastuullaan siirtyi Anttilan talon sisällä toimineen ja jo johtoryhmään edenneen Uolevi Mannisen johtoon. Hän otti järjestääkseen hieman jo sekaisin menneen organisaation uudelleen ja päällekkäisyyksiä ja henkilöresursseja vähennettiin 15 %. Anttila laajeni liikaa ja omaa pääomaa oli liian vähän, tuonnista osa piti maksaa käteisellä, laajenemisen kompastuskivenä oli myös investointivero. Kalle Anttila itsekin ymmärsi lopulta, että muita vaihtoehtoja ei ollut kuin, että hänen oli myytävä Anttilansa, niin kauan kuin se on mahdollista. Anttilan tavarataloketju myytiin Tukolle1.1. 1976. Kyse oli yksinkertaisesti pakosta ei Kalle Anttilan omasta kyllästymisestä liiketoimintaan tai bisneksen tekemisestä liikkeen myynnillä.

Uolevi Mannisesta tulee toimitusjohtaja Anttilaan, Kalle Anttila siirtyy syrjään, mutta myöhemmin käy ilmi, että hän olisikin halunnut jatkaa jossain tehtävissä. Aika pian hän liikkeen myynnin jälkeen muutti Floridaan ja hoiti siellä mitä erilasisimpia bisneksiä. Kalle Anttila sairastui jossakin vaiheessa vakavasti ja kuoli 1993, hänet on haudattu Suomeen.

Anttila oli Uolevi Mannisen johdossa ja Tukon omistuksessa 20 vuotta, se on pitkä aika. Tavallinen ostaja ja asiakas tuskin huomasi omistajavaihdoksen saumakohtaa. Syy on se, että Anttilan periaatteet ja talon sisäinen henki oli nyt Anttilan jo tunteneen pelimiehen käsissä, joka halusi kaikin voimin pitää Anttilassa saman , hyvän toimintakulttuurin, mikä siellä oli ollut. Ja toiminta jatkui, kunnes Mannisesta tuli TUKO:n pääjohtaja, Anttilan johdon otti käsiinsä jo talossa 1967 asti mukana ollut Antti Lilja. Valitettavasti Lilja onnistui kuormittamaan Anttilan taloutta väärään aikaan päälliköillä.

90-luvulle tultaessa Anttilan oli siis Tukon omistuksessa, mutta nyt alkoi Tukon ahdinko. Alkoi monimutkainen peli, jossa osana olivat pankit ja politiikka. Tukoa yritettiin väkisin yhdistää Tradekaan, mutta se ei onnistunut. Osaltaan pelistä kertoo se, että Tuko maksoi pankkilainoistaan 1,5 % enemmän marginaalia kuin esimerkiksi Kesko. Mannisen huomautukset pankeille eivät tuottaneet tulosta, ei tullut edes vastauksia. Joka tapauksessa Tuko oli tukalassa tilanteessa. Ajatuksia oli mennä pörssiin tai saada ulkomaisia kytkyjä, pääoman tarve oli huutava. Keskossa tiedettiin hyvin tilanne ja lopulta Kesko teki tarjouksen 1995 ja Tuko ja sen myötä Anttila siirtyi Keskolle 1996, jonka hallussa Anttila oli saman verran ajassa kuin Tukonkin eli 20 v.

 

Uolevi Manninen pohti kirjassaan Anttilan kohtaloa ja tulevaisuutta ja hänen mielipiteensä oli se, että Anttila tarvitsisi tulisieluisen , asialleen paneutuvan johtajan. Manninen piti ongelmana sitä, että kauppiasvetoinen Kesko ja Anttila eivät synkronoidu, kuten pitäisi ja Anttila voi liikaa hukkua Keskon organisaatioon.

Ennen Anttilan konkurssia liikeketju oli siis 20 vuotta Keskon omistuksessa, se on kuitenkin kunnioitettava aika siihen nähden, että Anttila ei uudistunut ja erikoistunut niin kuin sen olisi pitänyt. Ja siihen nähden, että oli syntynyt paljon jo sellaisia kauppoja, jotka myivät lähes samoja hyödykkeitä halvemmalla, siis alennushalleja. Ja siihen nähden, että myös Citymarketit, jotka ovat kauppiasvetoisia, ovat myyneet kaiken aikaa samaa tavaraa kuin Anttila. Anttilan vahva brändi ei riittänytkään ja alkoi haalistumistaan haalistua kunne 2016 koitti se hetki, jolloin oli eletty velaksi liian kauan.

Itse henkilökohtaisesti en pääse eroon ajatuksesta, että Keskon sisäinen kilpailu saattoi pudottaa Anttilan pois pelistä. Anttilan tarina on loppu. Asiakkailla on paljon hyviä muistoja siitä, että Anttilasta löysi aina jotakin mukavaa edullisesti.

Lähde: Uolevi Manninen: ”Irtiotto” WSOY 1997.

 

Uolevi Manninen ( 1937-2009 ) oli aikanaan Anttilan ja Tukon johtamisen lisäksi Suomen olympiajoukkueessa Tokiossa koripallonpelaajana.

 

 

 

 

  

 

  

Järki hoi!

Nämä blogikirjoitukseni saavat sytykkeensä usein asioista, jotka itsestäni tuntuvat ristiriitaisilta ja jopa järjenvastaisilta ja mauttomilta. Kun en saa kirjoittamisesta mitään palkkaa, ainoa motiivi on, että saa jäsennettyä jollakin tavalla itselleen asioita. Toinen motiivi on, että saa edes jollakin tavalla mielipiteensä julki. Suurin helsinkiläinen sanomalehti ei hevin yksityisen kirjoituksia julkaise, kirjoittajiksi kelpaavat vain dosentit ( noin yleisesti ottaen ), poikkeuksia toki on, mutta tilaajiksi kelpaavat kaikki.

Pidän kiinni oikeudestani tuoda vapaassa sananvapauden maassa mielipiteeni julki.

 

On tapahtunut verisiä joukkoampumisia. Ensinnäkin näitä ei tapahtuisi, jollei aseita olisi saatavilla. Tuskin tälle asialle voidaan mitään, koska aseiden myyminen on suuremman luokan bisnestä.

 

Suomessa on vallalla jonkinlaisen humaanisen kehityksen tuloksena hyvin pursuava suvaitsevaisuus toisinajattelevia kohtaan. Valitettavasti tässä asiassa ollaan vasta puoli tiessä. En osaa selittää seuraavaa kahta ilmiötä: ensinnäkin: joukko ihmisiä mm paljon median edustajia ovat hyvinkin suvaitsevaisia ja ymmärtäväisiä maahanmuutaajia ja seksuaalisesti normaalista poikkeavia kohtaan, mutta samanaikaisesti on vaikeata käydä keskustelua toisinajattelevia kohtaan. Puuttuuko näiden tahojen edustajilta keskustelutaito? En osaa selittää ilmiötä, on kuitenkin niin, että moni muu ajatteleva ja puolueeton ihminen on todennut saman: Suomessa on helposti sijaa vain yhdenlaiselle ajattelulle. Huolestuttavaa on se, että yksipuolisuuden nimissä ohitetaan myös selviä tosiasioita. Mikä Henki tällaisen saa aikaan. Onko kysymys suomalaisten luontaisesta taipumuksesta kaivaa mielipidepotero. Se on varmaa, että rasisti, ilmastonmuutos, ja poikkeavien ihmisryhmien kohdalla ja eri verukkeilla tapahtuu poliittista eduntavoittelua ja ratsastusta. En ymmärrä kuitenkaan moniakaan motiiveja. Ja etenkään siinä toisessa asiassa: samaan aikaan kun ymmärretään islaminuskoisia ja jopa heidän aggressioitaan puolustetaan homoseksuaalisuutta, jota islam ei hyväksy. Tilanne on säälittävän skitsofreeninen. Arvot halkeavat ja on suurien selittelyjen aika. Kun yritetään yhdistää musta ja valkoinen siitä tulee väistämättä harmaata, siis harmaa selittämätön alue. Järki hoi, älä jätä, sanottiin minun elämäni varhempina aikoina!

 

Nyt ovat taas eläinaktivistit kunnostautuneet. Puolentoista miljoonan bussit sytytettiin tuleen. Asiaa ei ole todistettu, mutta nettikeskusteluista löytyi todisteita. Bussiyhtiöllä on ollut joku yhteys turkistuottajiin. Miksi muuksi tätä voisi nimittää kuin terrorismiksi ja rikolliseksi toiminnaksi. Eihän tällaistakaan toimintaa voi nimittää keskusteluksi, ei alkuunkaan. Mitähän jos joku tulisi tuikkaamaan tuleen eläinaktivistien koteja jollain verukkeella. Järki hoi, älä jätä! Mikähän Henki tällaistakin teettää?

 

Virallinen media julkaisi hiljattain kuvan kera uutisen, jossa joukko pyöräilijöitä osoitti mieltään alasti. En tiedä, pitäisikö koko pääkaupunki saada pelkästään pyöräilijöiden käyttöön. Ajatus tuntuu absurdilta jo siksi, että näillä leveysasteilla suurimmalla osalla pyörien käyttö jää käytännössä muutamaan kuukauteen. Vaativatko pyöräilijät rakentamaan lämmitettyjä tunneleita, joissa voidaan sitten ( joko alasti ) tai ns. teknisissä trikoissa nautiskella pyörillä kaahaamisesta. Kuvan perusteella joku mielenosoittaja oli laittanut sentään nenäliinan takapuolensa ja satulan väliin. Ilmeisesti ei ole kovin miellyttävää, jos satula alkaa tuoksahdella siltä itseltään, vaikkakin olisi omasta takaa tuotettua tuoksua. Pyöräilijöiden mielenosoitus vaikuttaa kovin kummalliselta, onhan tekeillä kaiken aikaa pyöräteitä ( tosin ei lämmitettyjä tunneleita ) ja juurihan Helsingin valtuusto päätti, että osa Hämeentietä pyhitetään pyöräilijöille ( ja joukkoliikenteelle ) ja rakennetaan uusiksi 1,4 miljoonalla eurolla. Pyöräilijät saisivat keskittyä omiensa liikennekulttuuriin. Liioittelematta pyöräilijät kaahaavat ja vaarallisesti ja käyttävät merkinantokelloa säästeliäästi jalankulkijoita ajattelematta, pimeällä ajetaan ilman valoja ja edelleen lujaa ja siis lähes tuurilla. Järki hoi!

 

Lisää ihmetyksen aiheita. Autojen päästöjä on syynätty viimeiseen asti. Autoihin on saatu katalysaattorit ja katkujen väheneminen on aivan nenätuntumalla havaittavissa. Kun sattuu ajelemaan katalysaattorittoman auton perässä, siis auton, joka on vanhempaa vuosimallia, huomaa kyllä, mitä ennen haisteltiin kaduilla. Mutta mitään ei ole tehty mopojen ja moottoripyörien suhteen. Kun mopopojat ajelevat kaduilla ( suurella osalla viritetty ajopeli ), joka pienelläkin suoralla pitää vaihtaa ensin pienelle vaihteelle, siis äng-äng ja sitten suuremmalle ja käydä kaikki neljä vaihdetta läpi, jotta ääni olisi mahdollisimman kaikuvaa kerrostaloalueella, jossa seinistä tulee vastamelua ja sitten raittiiseen ulkoilmaan tullut liikkuja saa haistella mopon katkuja. Sama ilmiö on isompikuutioisten moottoripyöräilijöiden kohdalla. Papatetaan kovaa. Eniten ihmettelen, että tämä ilmiö sallitaan eikä siedettäviä päästö - ja ääni- ( siis desibeli- ) rajoituksia ole kirjattu mihinkään. Kaiketi tämä ilmiö on siksi mahdollista, kun päättävien poliitikkojen isänmaan toivot saavat synttärilahjaksi mopon ja eikun päristelemään baanalle. Ja kuka on se poliitikko, joka ottaa maineen nuorison silmissä ensimmäisenä mopojen desibelirajoitteiden tekemisestä. Eräänlaista kieroa suvaitsevaisuutta tämäkin.  En tiedä, missä vanhemmat ovat silloin , kun nuoret lähtevät mopoilla shortseissa ja paljain käsin ajelulle. Jos sattuu kaatuminen, niin asfaltti-ihottuma ainakin on taattu. Eikö voisi sitten edes vähän perään katsella, kun mopon nuorelle kustantaa? Järki hoi!

 

Vähempiosaiset nuoret sitten purkavat alemmuuttaan ”taiteeseen”. Graffitit ovat tulleet jäädäkseen. Olen odottanut, milloin  tämä muoti lakkaa, mutta ei. Joka toinen yhteisön kustantama uusi roskankeruuastia, muuntajat, pysäkit saavat uudet kikkarakoristeensa. Taiteesta ei kai ole tietoakaan, kyseessä ovat töhryt, joiden tekemisen gengre on kiusanteko, siis ajatus, että jossakin se tuntuu ja joku maksaa. Harmittaahan se, selkäänsä tarvitsisivat, kuten ennen sanottiin. Ei mitään järkeä, vanhemmat eivät tiedä tai välitä!

 

Koiria on suomessa yli 600 000. Tietysti tytöt mankuvat lemmikkiä, kun pojat saavat moponsa. Eikä vain nuoret tytöt, vaan noin 9 kymmenestä ulkona liikkujasta on koirien taluttajia. Koirat tuovat kotiin punkkeja, kantavat viruksia, ulostavat puistoihin. Lain mukaan jätökset olisi omistajan kerättävä pusseihin, olen nähnyt vuosien mittaan pari kolme tunnollista jätöksien kerääjää, eikö niitä voisi sentään työntää pois jaloista. Järki hoi!

 

Yle-verossa ei ole mitään järkeä, saman logiikan mukaan koiraveroa maksaisivat nekin, jotka eivät omista koiraa. Mutta koiravero sentään on jo ollut joskus ja sillä kerättäisiin keskimäärin 30 meur. Kyllä sille rahalle käyttöä löytyisi. Kuka olisi se poliitikko, joka tekisi asiasta painavan aloitteen, ei varmaan kukaan, koska kaikilla itsellään on koira ja koiranomistajaäänestäjiä on paljon!

 

Kerjäämisestä on puhuttu ja se on mietityttänyt, mitä tehdä tälle omaatuntoa kalvavalle asialle, kun joku jaksaa istua kadunkulmassa muki kädessä ihmisten sääliin vedoten. Ei tämä mitään. Kerjääminen on myös saanut  huomaamatta aivan toisen mittaluokan suhteet: korkeakoulujen toimintaan ”kerjätään” lahjoituksia ja niitä on tullutkin ja lahjoitukset ei ole aivan pikku summia. Puhutaan miljoonista. Mm Aatos Erkon säätiö ja Nokia on lahjoittanut Helsingin yliopistolle noin 3 m euroa. Eikä tässä kaikki. Lisää kerjäämistä: nyt on tullut muotiin alkaa kerjätä moniin tarkoituksiin testamenttilahjoituksia isoin lehti-ilmoituksin. Mautonta, loukkaavaa, tässä, jos missä yksilön tahtoa pitäisi vapaassa maassa kunnioittaa. Hävetkää vähän. Ihminen saa järjissään päättää vapaasti tästä asiasta ja ihmisen viimeinen tahto kirjallisena on se, joka painaa oikeudessa ja käytännössä vielä. Kannustetaan mieluummin ihmisiä siihen, että vanhuus tehdään elämisen arvoiseksi ja vanhemmallekin ihmisille löytyy iloa elämään, kuten oli sen testamentin tekijän kohdalla, joka oli ilahtunut suomalaisten olympiavoitoista ja jokainen elossa oleva voittaja sai osansa tuottamastaan ilosta vanhukselle ja hänen perinnöstään.

Järjen käyttö on sallittua, kuten sanotaan. Se on usein hyvän maun serkku.

 

 

Kuumat puheenaiheet

Suomi on jälleen vastakkainasettelujen maa. Jos muistellaan Suomen historiaa , kahtia jakautuminen on johtanut verisiin ja traagisiin seurauksiin. Näin kävi Suomen kostonsisältöisessä vapaus-sisällis-tai veljessodassa, jonka aukot ja arvet voivat olla kyllä umpeutuneet, mutta tapahtumien luonne kaikkine leireineen, nälkää näkevine vankeineen ja teloituksineen ei eroa juurikaan nykyajan pahuuden ruumiillistumasta, Isiksestä ja sen julmuuksista, aseet ovat vain noista ajoista parantuneet.

 

Nykyisin kansaa jakaa idea monikulttuurisuudesta. Tai ainakin niin jotkut sanovat. Tämä monikulttuurisuus-käsite on lanseerattu tarkoittamaan sitä, että on yhteistä rikkautta, että maahan on saapunut pakolaisia ja eräät saavat turvapaikan. Asia on sikäli omituinen, että lieveilmiöiltä ummistetaan silmät ja tosiasiat halutaan kokonaan peittää asian taloudelliselta osalta.

 

 Olen itse työssäni aikanani törmännyt ihmisten parissa muualta tulleisiin ja kokemukseni kaikista maahanmuuttajista, jotka olivat aktiivisesti olivat mukana ohjaamissani harrastusryhmissä, on ollut myönteinen. Mutta nyt tässä tilanteessa herää kysymys: ” Onko Suomi taas ”ajopuuna” ajautunut tilanteeseen, jossa asioita ei voi hallita. On aika erikoista, että tämän kansainvaelluksen joukoista suurin osa on nuoria miehiä, jotka ovat rahoittaneet kalliin matkansa tänne pohjolaan saakka. Nyt, kun tilanne alkaa olla päällä ja jollakin tavalla, ikään kuin sattumalta näin on päässyt käymään, näyttää siltä, että suuri leiri, virallinen media mukaan luettuna, hyväksyy kaiken humanitäärisenä toimintana. On ajauduttu siihen, että tätä toimintaa arvosteleva saa rasistin leiman. Suomi on pieni maa ja täällä on helppo leimata ihmisiä. Mielestäni turvapaikkaprosessin arvostelijana saatu rasisti-nimike loukkaa myös arvostelijan oikeuksia ja kunniaa.

Tämän koko kansainvaellusprosessin liikkeellepanevana voimana katsotaan olleen Syyrian sodan, Isisin ja muidenkin tahojen kahinointi, mutta Suomeen tullet turvapaikanhakijat ovat pääsääntöisesti Irakista. Kaiken on mahdollistanut nykyinen viestintätekniikka ja kännykät, joiden kautta on nopeasti selvitetty edullisin tilanne hakeutujien kannalta. Suomen maine maksavana maana on kiirinyt sinne, missä elintaso on tipahtanut nuorten miesten ”tykkäämisen” alapuolelle. Nuoria miehiä on tietenkin houkuttanut ennakkotieto, että Suomessa olisi hunnuttomia naisia, jotka ovat helppoa ja vapaata riistaa eli suomi olisi islamilaiselle maanpäällinen paratiisi: elanto tulee tekemättä mitään ja joka kadun kulmassa on joku saalistettava, vapaa nainen.

Mitkä ovat sitten ne syyt, joiden johdosta suuri joukko Suomessa ei näe tai halua nähdä tässä mitään ongelmaa tai miksi on kaivettu poterot, jossa maahanmuuton ja turvapaikka (bisneksen ) arvostelijat kuuluvat yleisen median ja monen poliittisen tahon, siis virallisen tahon vihollisiin. Ensimmäinen on se, että nykyiset päättäjät, keskimäärin 3-40 - vuotiaat ovat itse syntyneet hyvinvoinnin keskelle ja heille on lähes KAIKKI tippunut kuin taivaasta ilmaiseksi: terveydenhoito, koulutus, harrastukset ja vapaa kansansivistys, kirjasto ja on syntynyt sellainen tunne, että rahaa kasvaa puissa ja sitä syntyy itsestään. Eikä siis ole mikään ongelma elättää näitä nuoria viriilejä miehiä täällä. Ennätysvauhtia  saatiin vastaanottokeskusbisneksetkin pyörimään. Toinen syy on itse suomalaisuudessa ja sanoisin perään suomalaisessa feminismissä. Naisrintama saa taas vallattua lisää alueita, Suomessa monien naisten kohdalla eletään jännittäviä aikoja, kun voi alkaa valita kotiinsa ”kotivävyä” tai nukkea tai miten sitä nyt sanoisi kauniisti. Onhan ilmassa eksotiikkaa kerrakseen. Kun naiset ovat päättämässä, niin tässä asiassa ei peruutella. Eikä voikaan, turvapaikanhakijat kun saavat valittaa ja vetkuttaa kielteistä päätöstä vuosikausiksi eteenpäin ja naimisiin mennessään saavat kansalaisuuden.

Kolmas syy on kulttuurin määritelmässä, jonka jo Jouko Turkka totesi suurin piirtein näin: ei se ole kulttuuria, jos sisar ja veli elävät sulassa sovussa, van se, että veli raiskaa sisarensa. Niin tähän on helppo jatkaa, että sama sävy kai kulttuurinrikastus - ajattelijoitten motiiveissa piilee, eihän se ole mitään, että suomalainen yhteiskunta elelee rauhassa entiseen tapaan, vaan se, että jotkut eksoottiset veijarit juoksevat raiskaamassa ala-ikäisiä suomalaisia tyttöjä. Tästähän saadaan oikein prinssi-uljas-näytelmiä myöhempinä vuosina jälkipolville katseltavaksi. Ongelma on vaan se, että nämä ”kulttuuriteot” ovat rikoksia. Kyllä aidossa tavallisessa elämässä kulttuuria riittää, siis siinä suomalaisuudessa, joka täällä on ollut ja joka on arkipäivänä läsnä.

Neljäs syy on se, että  aiheessa on riittävästi mediaglamouria, siis paljon enemmän kuin leipäjonoista puhumisessa tai vanhustenhoidossa. Siksi media on yleisesti kieltäytynyt julkaisemasta tai avaamasta keskusteluja koko aiheesta.

 

Ongelma ei ole vierasmaalaiset ihmiset. On totta, että he voivat olla parhaimmillaan mielenkiintoinen lisä suomalaisuuteen. Mutta omasta mielestäni vähempikin olisi riittänyt. Ongelma on se, että nämä ihmiset elätetään täällä vastikkeetta, se minulla on asiaa vastaan, en ole rasisti, mutta ajattelen samalla tavalla kuin moni suomalainen, että meitä kaikkia suomessa oleilevia pitäisi kohdella yhdenvertaisesti. On väärin ajatella, että netissä solvauksia maahatulijoista huudellaan aivan pahuuttaan. Varmaan sitäkin, ei niitä hyviä ihmisiä lopulta olekaan, itsekkyys ja vääryys täällä helposti kukoistaa. Ajatellaan vaikkapa isojen firmojen bonuksiaherroja sekä kansanedustajien palkkoja, ja rinnastetaan nämä asunnottomiin ja kantasuomalaisiin ja leipäjonossa seisojiin.

On totta, että Suomi on hyväksynyt EU:n ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja siihenhän suomalainen sosiaaliturvakin poliittisesti luotuna perustuu. Nyt ollaan vaan tultu siihen, että perinteillä luotu suomalainen identiteetti halutaan murtaa osan kansaa mielestä. Pahinta on se, että myös Suomen kansallisomaisuutta myydään sumeilematta globaaliin käyttöön, ikään kuin kaikki olisi yhteistä. Suomesta tulee kaikkien sosiaalitoimisto ja kohta täällä elää ties kuinka monta miljoonaa vierasmaalaista. Silti vyörytetään, ei vain leikkauksia kansan maksettavaksi, vaan henkistä ahdistusta milloin ilmastonmuutoksesta, milloin maailman hädästä, milloin suvaitsemattomuudesta, milloin itämeren saastumisesta tai Suomen koko valtion metsien yhtiöittämisestä, puhumattakaan, että esimerkiksi Siwat muuttavat alituisesti omistajaansa ja firmat muuttavat nimiään ja siirtelevät rahojaan veroparatiiseihin. Oikeuden ja kohtuuden nimissä kansa kärsii henkisesti tällä hetkellä tiedon puutteesta ja turvattomuudesta.

 

Suomessa on paljon, jotka tarvitsisivat samanlaisia lepokoteja ja samaa kohtelua kuin nämä turvapaikanhakijat.

On vaarallista, jos suvaitsevaisuuden nimissä totuus katoaa ja eletään pelkissä illuusioissa. Ihmeen vähän reagoitiin Sauli Niinistön pitämään puheeseen poliittisten päättäjienkään taholla saati lehdistössä.

Kannatan lämpimästi Suomen rajojen valvomista ja viisumi- ja passipakkoa ja suomalaisen sekä kansallisvaltion säilyttämistä ja mieluiten EU:sta eroamista.

Onko  ihme, jos suomalaisia alkaa muuttaa omaisuuksineen yhä enemmän vaikkapa Espanjaan , Portugaliin eläkepäiviä viettämään.

Me emme ole henkisesti velkaa millekään taholle suomalaisina, ehkä vain itsellemme, olisiko jo aika päästä pois 1917 –aikaisesta poteroajattelusta ja alkaa ymmärtää myös niitä, jotka ajattelevat toisin ja myös niitä, jotka ajattelevat toisin toisinajattelijoista, olivatpa he sitten ketä tahansa. Väite, että Suomessa olisi rasismia ja huutelua ja levottomuutta, ei pidä paikkaansa. En itse ole ainakaan huomannut. Jätetään tämäkin lietsominen ja keskitytään oleelliseen, tolkun ihmisinä elämiseen, kuunnellaan muita ja arvostetaan ihmisiä, olivatpa he ketä tahansa.

Kieli-tuo tärkeä kommunikaatioväline

Suomessa on kaksi virallista kieltä suomi ja ruotsi. Molempia kieliä opetetaan koulussa, mutta nykyisin suomen kielellä jokseenkin tullaan toimeen Suomessa kaikkialla. Mutta jotain kummallista tässä kieliasiassa suomalaisen kannalta on. Meillä on kaunis kieli, joka on sillä tavalla johdonmukainen, että äänne ja kirjoitusasut vastaavat toisiaan. Vaikka englanti on maailman yleiskieli, niin siinä on toisin. En ryhdy edes arvailemaan mistä se johtuu, siis se, että sanat lausutaan eri tavalla kuin ne kirjoitetaan. Englanti on käytännöllinen kieli lyhyiden ilmaisujensa johdosta. Soininvaara osui oikeaan sanoessaan, että meillä panostetaan kahden turhan kielen hallintaan, kummallakaan ei tule toimeen maailmalla. On selvää, että vaikka olemme syntyneet kummalliseen Suomeen, jossa on kummallinen kieli, sitä on vaalittava ja sen huolelliseen kirjoittamiseen ja käyttöön on kiinnitettävä huomiota. Koko kansallisen kulttuurin perusta on kieli. Soisin, että Ylen toimittajat puhuisivat edelleen kirjakieltä. On vahinko, jos kielen taju menee ja virallisiin lehtiin yritetään saada raflaavia otsikoita, joissa kielentaju on pahasti nyrjähtänyt aina huvittavuuteen saakka. Näitä kummallisuuksia alkaa olla yhä enemmän valtakunnallisissakin julkaisuissa puhumattakaan paikallisista lehdistä. Olen ihmetellyt, että päätoimittaja lehdessä ei puutu tällaisiin. Olisiko syy siinä, että suomen kieltä ei opeteta riittävästi tai hyvin koulussa.

Tosiasiat on tunnustettava. Suomella on suomen kieli ja sekä länsi- että itänaapurimaat käyttävät jo aivan muuta kieltä, itänaapurilla on sitä paitsi täysin eri kirjaimisto. Silti oman kielen hallinta ja varsinkin sen käyttäminen on vähintään suotavaa. Se on kaiken perusta. Mutta tosiasia on myöskin se, että meillä sekä taloudellisia että henkisiä resursseja on mennyt vuosikausia kielten opiskeluun ja on päivänselvää, että jostakin se on pois.

Kieltenopettajat olivat vähintään kuningattaria ja kuninkaita kouluissamme ainakin omana aikanani. Metodit tuntuivat suorastaan kiduttavilta ja sitähän ruotsin pänttääminen joillekin itä-suomalaiselle on tänäkin päivänä, kun ei ole motivaationa mahdollinen kielen käytön tarve.

Sinä aikana, kun englantia puhuvissa maissa tehdään innovaatioita ja käytetään aikaa urheiluun ja rentoon vapaa-aikaan, meillä joudutaan opettelemaan kieliä. Eikä korkeakoulussakaan menesty, jos ei hallitse englantia, se on suomalaisen opeteltava. Kaikki tiedämme, mitä se kommunikaatio on ollut poliitikkojen tasolla. Usean heistä olisi pitänyt viettää aikaa englantia puhuvassa maassa, jos mieli oppia kieltä. Nykyaikana ei ole enää varaa ”tankerointiin”.

Epäilen, että laajempi englannin kielen osaaminen ja suuntautuminen siihen olisi voinut muuttaa Suomessa historian kulkua. Myös venäjää olisi pitänyt ja pitäisi Suomessa osata enemmän. Ruotsin kielestä ei ole meille mitään hyötyä siinä mittakaavassa kuin sitä nyt opetetaan. Se aika pitäisi satsata englannin opetteluun ja myös muuhun hyödylliseen. Vähemmistöistä venäläiset alkavat olla jo tärkeämpi osa suomalaisia kuin suomen ruotsalaiset.

Maahan on tullut runsaasti arabiankielisiä. Eivät hekään tee suomen kielellä maailmalla sen enempää kuin suomalaisetkaan. Mutta tullakseen toimeen Suomessa heidän on kuitenkin maan kieli opeteltava.

Toinen asia on sitten koko arabinkielis invaasio, itseäni ainakin vaivaa koko asia, maassa on suomalaisia työttömiä ja syrjäytyneitä runsaasti ja tänne sallitaan tulla arabiaa puhuvia suureksi osaksi nuoria parhaassa työiässä olevia ”turvapaikanhakijoita”. Tätä invaasiota ei ole arvosteltu päättäjien kohdalla mitenkään. Ei ole mikään ihme, että asia on herättänyt laajalti närää, kun turhautuneet islam-taustaiset miehet alkavat olla häiriöksi ja käyttäytyvät rikollisesti.

Politiikka on hetkellistä, poliitikot, ainakin demokratiassa, toimivat hyvin lyhytjännitteisesti, jotenkin tässä turvapaikka-asiassa tuntuu siltä, että asioita ei ole ajateltu loppuun, kukaan ei ota vastuuta ja asiat vain leviävät käsistä. Ei näin saa olla. Sanoi Soini aikoinaan. Takki kuitenkin kääntyi, arvot syötiin ja se tuntuu kaikkein pahimmalta. Nyt ei ole vaihtoehtoa enää poliittisesti tässä asiassa.

Kehitettävää olisi paljon, olisi mielenkiintoista kuulla, millä maa saadaan nousuun. Ei ainakaan nykymenolla.

 

linkki:http://www.suomensuojelija.fi/2010/02/suomen-kieli-ja-maabrandi/