Isät ja pojat

Nyt, kun on tultu aikaan, jolloin keskustellaan joko lapsen kahdesta äidistä tai isästä, on kuulunut ääniä, että lapsi tarvitsee siis ainakin yhden isän. Mutta toisaalta on tullut esiin myös, että isä voi olla kaikkea muuta kuin hyvä. Tämähän tuli esiin Herlinien perhepaljastusten myötä. Pojan suhteessa isään on aina jännitteensä. Normaalissa perheessä poika kilpailee isän kanssa samasta naisesta: äidistä. Eihän tämä kilpailu mitenkään tietoista välttämättä ole, mutta alitajuista, tiedostamatonta varmaan kyllä. Kait isä voi olla myös pahis. Esimerkiksi isän aggressiivisuus voi kanavoitua monella tavalla. Isä voi olla vaativa valmentaja kentän laidalla ruoskien poikaansa yhä parempiin suorituksiin. Isä voi asettaa ammatillisia päämääriä jälkeläiselleen, jotka ohjelmoidaan jo pienestä pitäen. Isä voi ottaa melkein jumalan roolin. Ikävintä on se, että isä alkaa rangaista lasta kuten jumala. Ja vielä pahemmaksi menee, jos alkoholi astuu mukaan, koska silloin menee kontrolli. Lapsen kurittaminen tai ojentaminen muuttuu epäjohdonmukaiseksi. Alkoholistiperhettä pidetään säännönmukaisesti pahimpana. Mutta kyllä pahuus voi kukoistaa isä poika suhteissa muutenkin. Jos joku on perinyt isältään mittavan omaisuuden ja silti julkisesti sanoo isänsä olleen täysi nolla, on uskottava, että näin varmasti on – pojan kannalta. Lapsi nimittäin luonnostaan suojelee vanhempiaan myös myöhemmällä iällä. Siksi kynnyksen ylittäminen merkitsee, että jotain on ollut pahasti vialla. Hyvän isän mittari ei olekaan omaisuus ja asema. Mutta on selvää, että isän nuorempi sukupolvi arvostelee kaikkea, myös tätä omaisuutta ja asemaa. Jos niitä isällä ei ole, kyllä nuori tulee miettineeksi ja vertailleeksi isäänsä muihin. Kuka ja millainen sitten on hyvä isä ja mikä on kaikkein pahin isä. Hyvä isä lienee osallistuva, maltillinen ja kiinnostunut pojan maailmasta. Hyvä isä kasvattaa myös sukupuolikysymyksissä. Hyvä isä avaa maailmaa varovasti, jotta sinne on parempi kurkistaa. Hyvä isä on kiinnostunut pojan ammatillisista kysymyksistä ja auttaa tarvittaessa. Pahinta on sittenkin välinpitämättömyys. Lapsi ei ole itseohjautuva kone vaan tarvitsee vanhemman tukea. Poika tarvitsee isän. On sitten toinen asia, jos poika on niin arvosteleva, että oma isä ”ei kelpaa”. Kaikki nämä kelpaamiskysymykset saattavat olla valitettavia näkökulmavirheitä. Stereotypioita on luoto jo kauan. Tosiasia on se, että kaikki poika- isä –suhteet ovat tapauskohtaisia. Jos sekä isä sekä poika ovat mutkattomia luonteeltaan ja ajattelultaan, ja molemmat osapuolet pystyvät kommunikoimaan, on lopputuloskin mutkaton ja hyvä.
Isän ehkä vähiten tiedostettu merkitys on kuitenkin siinä, että voi poika voi projisoida omaa ihmisyyttään vanhempaansa, isäänsä. Ja sen puutteen tajuavat vain ne, joilla isää ei ole ollut. Silloin syntyy kuva ihanteesta, jota kukaan ei ole.