Ei ainoastaan leivästä

Jos ajattelemme arvokkaasti sitä prosessia, jota koulu, kodit ja media tekevät, on kysymys kulttuuriperinnön siirtämisestä. Halusimme tai emme ajan ratas muuttaa populaatiomme vanhemmaksi ja jostain nuoremmat sen henkisen perimän saavat. Ja haluan korostaa juuri sitä, että henkinen perimä on tuhat kertaa arvokkaampaa kuin aineellinen. Mutta on selvää, että kodissa huoltajien pitää huolehtia ensi kädessä tietenkin siitä, että lapset eivät kuole nälkään. Valitettavasti Suomenkin historiassa on ollut aikoja, jolloin nälkä on ollut joka päivä vieraana. Nyt eletään kautta, jolloin asiasta ei voi puhua aivan näin, koska toimeentulotuen tulisi huolehtia siitä, että ihmisillä on ruokaa elääkseen. Mutta henkinen perinteen siirtäminen on arvokkaampi kuin aineellinen ja asia tulee esiin ns. pitkässä juoksussa. Perustelen asiaa sillä, että tiedot ja taidot luovat edellytyksen selviytymiselle ja sitä paitsi ne luovat arvopohjaa, joka ihmisen olemassaololle on tärkeätä. On sanottu, että jos tiedät miksi elät , niin tiedät miten. Kysymys ei ole mitenkään helppo, mutta kulttuuriperinnön siirtäminen osaltaan edesauttaa yksilöä miettimään, miksi ylipäänsä kannattaa nousta aamulla sängystä. Muistan itse koulun aamuhartaudesta erään koulun uskonnonopettajan, sotilaspapin aina palaavan aiheeseen: ” Ajatelkaa kuinka kauniita luonto ja valo tuolla ulkona ovat, kuinka hienon ja kauniin maailman Luoja on meille antanut!” Kun tämä on jäänyt mieleeni, toimikoon se esimerkkinä arvoperinnön siirtämisestä. Koululaitoksella on tietenkin tärkeä rooli asiassa eikä vain päivänavauksissa. Kyllä tiedot ja taidot ovat osa perintöä. Mutta todelliset arvot ovat syvällisempiä olemukseltaan. Ne ovat useinmiten oikeudenmukaisuus-ja moraalikysymyksiä. Suurin osa ihmisistä kokee herkästi loukatuksi, jos muita kohdellaan samoilla kriteereillä paremmin kuin itseä. Mielestäni presidentti UK Kekkonen jätti oivan henkisen perinnön korostamalla sananparttaan ” Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.” Parressa on kansanomaisesti sanottuna se, mikä myös kristinuskossa on tärkeintä. sanottiinpa kristinuskoa sitten perinteeksi tai arvoksi, jokainen ymmrätää sen sisällön silloin, kun on itsestä ja omasta kohtelusta kysymys. Viime aikoina koulu on noussut esiin. Ja aiheesta. Jos ajatellaan, mitä lasten ja nuorten koulutukseen laitetaan verorahoja, on syytä keskustella koulun arvoista. Peruskoulun tulo muutti tai sen oli tarkoitus muuttaa vsnha autotiratiivinen opettajakeskeisyys oppilaskeskeisemmäksi. Peruskoulun tullessa oli monilla kouluhallinnon ihmisillä käsitys, että ”taivas repeää”, kun koulu uudistetaan. Mutta miten kävi? Levottomuusongelmat ovat kasvaneet koulussa ja yhä nuoremmat lapset osaavat käyttäytyä epäasiallisesti ja häiritsevästi, uhkaavasti ja jopa aggressiivisesti. Peruskoulussa taivas ei revennyt. Suomalainen kulttuuriperimä on jossain määrin aggressiivista ja siinä pienenä ripauksena vielä on osa isiemme sotaperinnettä. Mutta lapset ja nuoret ovat saaneet lisää vettä myllyyn myös TV:stä ja peleistä. Lisähöysteenä suomalaisilla on vielä, että oikeastaan hyviä tapoja ei keskiverrosti arvosteta, mikä taas liittyy siihen, että niitä hyviä tapoja ei ole oikeastaan ollutkaan. Olen ennenkin sanonut sen, missä peruskoulusunnittelijoille oli näkökulmavirhe. Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, vaan taipuvainen kaikenlaiseen pahaan. Se ei tarkoita sitä, että sitä pahaa pitäisi jollain erityistoimilla alkaa kitkeä pois. Mutta rajat pitää olla ja sen ovat tämän päivän töissä olevat opettajat voimakkaasti tiedostaneet. Kuri ei ole vanhanaikainen käsite, sehän on olemassa kaikessa urheilussakin tänä päivänä. On toinen asia, minkä säännöstön poliitikot ovat kasvojaan menettämättä valmiita hyväksymään, jotta pelisäännöt toteutuisivat. Koska koulusta haluttiin oppilaskeskeinen peruskoulun myötä, sen pitäisi toteutua myös kurinpidossa. Oppilas –ja kouluneuvostot pitää saada uudelleen toimimaan. Toisin kuin eräs yritysvalmentaja radiossa totesi, opettajalla ei ole niin ratkaisevaa merkitystä kuin hän väitti. Totta on se , että on vieläkin opettajia, joita oppilaat arvostavat luontaisesti enemmän kuin muita kuten on jmyös eri tavalla ”tärkeitä” kouluaineita, mutta näitä superopettajia on vähän ja ne ovat vähenevä luonnonvara. Ajatellaanpa vain tosiasiaa: mitä kieliä yliopistossa opiskellut nainen oikeastaan muuta voi tehdä kuin ryhtyä opettajaksi. Hänen on tultava itsensä kanssa toimeen, vaikkei olisikaan filmitähti- tai johtajatyyppiä. Olisi tietysti hienoa, jos voitaisiin jotenkin järjestää niin, että vain edellämainituilla ominaisuuksilla varustetut saataisiin opettajiksi. Valitettavsti opettajaksi vaaditaan muutakin. Ei voi olla ”putkiaivo”, millä tarkoitan sitä, että opettaja joutuu luokkakoosta riippuen ajatteleman peräkkäin tai lähes yht aikaa ainakin muutamaa asiaa ellei sitten 2-30:ntä. Se, että näitä superopettajia ei ole, johtuu siitä, että opettajan työ on sen verran rasittavaa, että, jos vain mahdollista, maisteritasoinen ihminen hakeutuu mieluummin samalla ja pienemmälläkin palkalla vähemmän hermoja kuluttavaan hommaan. Tosiasia on, että 80% opettajista voivat muutaman vuoden samassa koulussa ollessaan ansaita kannuksensa ja oppilaiden arvostuksen, jos omat arvot ja opetusaineen hallinta ovat kunnossa. Ennen oli helpompaa,mitä kuriin tulee: opettajan viimeinen niitti oli aina se, että oppilas voitiin erottaa viikoksi- kahdeksi, joka oli kova juttu kotona ja yleensä koko kodin maineen kannalta. Jos opettaja halusi, hän sai kurin ja opiilaiden hallinnan käsiinsä yhden lukuvuoden aikana. Kurilla en edelleenkään tarkoita mitään negatiivista. Ko. yritysvalmentajan kannttaisi huomata, että kaiken aikaa koulussa tehdään työtä, vaikka joku toimittaja tai kasvatustieteilijä tai dosentti puhuisi mitä lämpimikseen koulusta ja kasvatuksesta! Koti on kuitenkin paikka, jossa perimmäiset arvot syntyvät. Jotenkin vaan siellä pitäisi sisäistää, mitä on toisen kunnioitus ja arvostaminen. Myös sosiaalisuus ja sanojen käyttö pitäisi ymmärtää tässä samassa yhteydessä. Kun yksilöt ovat erilaisia, ovat myös mittarit sitä. Jokaisella on ”tämänsä” sanoi Pentti Saarikoskikin. Ja se pitäisi ottaa huomioon. Useimmat ovat hyviä jossakin. Silti ne rajat ja kuri ja tietenkin myös itsekuri ovat tärkeitä. Kurihan on peräisin maanviljelystä, niin kuin moni muukin asia. Kuri on tarkoittanut sitä kahdenpuoleista aitausta, jota pitkin karjaa kuljetettiin. Kyllä tämä kulttuurin siirtokin maanviljelystä periytyy: kuten maata hoidat, siten se kasvaa, miten hevosta kohtelet siten se sinua palvelee. Mutta- ja sitten se suuri MUTTA, jonka yritysvalmentajakin ymmärsi: meidän tulee olla armollisia paitsi toisten epätäydellisyydelle, myös itsellemme, kun asiat niin menevät. Olisi hyvä oppia näkemään ne mitalin molemmat puolet ja selittämään niin itsessä kuin toisessa myös parhain päin. Olisi myös hyvä oppia iloitsemaan toisen onnistumisesta ja myötäelämään toisen epäonnistuminen. Monet asiat konkretiosoituvat yrityselämässä aivan puhtaana rahana, mitä tökerömpi johtaja sen huonompi tulos, mitä huonompi asiakaspalvelu sen huonompi kassavirta. Eikö olekin tärkeätä, että henkinen perintö on mahdollisimman paljon elämistä rakentava? Jossittelu ei auta, on oltava realisti ja neuvokkaat selviävät ja he ovat usein niitä, jotka ovat saaneet sen henkisen ja runsaan perinnön.