Kasvatusvastuu

Eläimien ja ihmisten kasvattamisesta on kilpailevia mielipiteitä toistensa kanssa. Nykyisin näyttää siltä, että esimerkiksi koira on vähintään yhtä arvokas kuin ihminen jopa arvokkaampi; koiraa ei voi lyödä eikä tietenkään ole tarpeenkaan. Mutta ihmisiin kiinni käyvät koirat tulisi ehdottomasti mielestäni lopettaa. Koirien omistajillekin pitäisi saada jokin roti; usein huudellessaan koiralle, omistajat huutelevat itse asiassa muille vieraille ihmisille. Vaikea uskoa, että koira ymmärtää näitä huuteluita, lähinnä tulee mieleen sitä kuulleessaan, että mitä ihmettä koiran omistaja meuhkaa. Mutta ihmisten kasvatukseen. Sotien jälkeen oli vielä tapana, että lapsi sai ruumiillista kuritusta. Paljon elettiin sellaisissa käsityksissä, että "paha lähtee lapsesta", kun lasta kuritetaan enemmän tai vähemmän lyöden. Olenpa kuullut sellaisestakin, että on annettu selkää lapselle "varmuuden vuoksi", kun se kuitenkin tekee pahaa. On selvää, että ajatus lapsen pahuudesta suhteessa vanhemman pahuuteen on tässä tapauksessa totaalisesti vääristynyt. Vanhempi on vastuussa ja tämän tyyppisessä kurituksessa voi helposti olla kyse vanhemman pahan olon ja kaikenlaisen muunkin pahuuden purkamisesta lapsiin. Tällaisesta olemme nyt saaneet viime päivinä esimerkin. Lapsen pahoja taipumuksia koetettiin saada isän ja äitipuolen toimesta ”kuriin” käärimällä lapsi peittoon ja sitomalla, kunnes lapsi kokonaan menehtyi. Perusteena tälle toiminnalle oli pahojen taipumusten pois kitkeminen. Tämänlainen asenne ei siis ole kokonaan kadonnut, vaikka on jo olemassa laki, joka kieltää lapsen fyysisen kurituksen. Suora lainaus Wikipediasta: ” Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin vuonna 1984.Lainsäädäntö Suomessa lähtee siitä, että lapsilla on samat oikeudet tulla suojelluksi väkivallalta kuin aikuisilla. Lapsiin kohdistuva väkivalta, myös ruumiillinen kuritus, ovat rikoslain mukaan pahoinpitelyä, tai törkeää pahoinpitelyä, mikäli siitä seuraa lapsen vammautuminen. Alle 15-vuotiaaseen lapseen kohdistunut lieväkin pahoinpitely on julkisen syytteen alainen rikos. Tämä merkitsee sitä, että virallinen syyttäjä voi vaatia tekijän tuomitsemista rangaistukseen, vaikkei pahoinpitelyn uhri sitä vaatisikaan. Lastensuojelulain mukaan jokaisella valtion, kunnan ja seurakunnan työntekijällä on velvollisuus ilmoittaa ilmeisessä lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta kunnan lastensuojeluun.” Laki on hyvä, on eri asia, miten käytännössä valvonta ja toteutus toimivat. Nyt viimeisen karmean tapauksen johdosta voi vaan todeta, että laki ei sinänsä suojele ketään. Luulisi lainsäätäjän jotenkin sen ymmärtävän. Taas sopii kysyä, mitä olisi pitänyt ja pitäisi tehdä. Suomalaisessa kulttuurissa ongelma toistuu kaikilla tasoilla: kysymys on kommunikoinnista ja tavoista. Lapsi ei todellakaan tarvitse lyöntejä ja vitsaa ojentuakseen. Tietysti pientä lasta pitää oikein käsin ohjata ja tukea, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, on paras keino puhua ja olla tietoinen missä mennään. Nimenomaan myöhemmällä iällä ja varsinkin murrosiässä vanhempien tulisi tietää, mitä lapsen tai nuoren kohdalla on menossa. Otetaan esimerkiksi Myyrmäen pommitapaus. Kun jotain sitten sattuu, voi kasvattaja tai vanhempi joutua tuskaisen asian eteen. Myyrmäen tapauksessa ei tiedetty, mitä nuori tekee ja harrastaa. Seuraaminen täytyy olla tietoista koko lapsen kotona asuessa! Mutta kurituksesta lapsen fyysisestä: kenen tehtävä on valistaa vanhempia kasvatusasioissa. Kyllä asia menisi niin, että 1984, kun laki säädettiin, velvollisuus olisi ollut samalla taholla. Olisi pitänyt jakaa yleisiä ohjeita, kuinka tottelematonta ja ” kuritonta” lasta tulee kohdella. Jos lainsäätäjä on viisas kieltämään jotain, pitäisi myös antaa soveltamisohjeet. Syylliset tässä asiassa löytyvät silloisista päättäjistä. Viime aikoina on tullut esiin ns. koulukurin höltyminen. Sinänsä sana koulukuri on vanhanaikainen, koska sitä kuria, joka vanhastaan ehkä vielä oppi- ja kansakouluaikoina kouluissa oli, ei ole enää ollut pitkään aikaan. Tässä yhteydessä tulee aina varmastikin kaikille mieleen ankara opettaja, nurkkaan asettelut, karttakepillä näpeille lyöminen, seisottaminen, tukkapöllyt, korvasta vetäminen jne…. mutta mutta nyt viimeistään jokainen peruskoululainen ja lähes kaikki vanhemmat ja huoltajat tietävät, että koululaiseen ei saa edes koskea. Hänen tavaransa ovat suojassa oikeuskanslerin päätöksellä. Koululaisen reppuun ei opettajalla ole asiaa, vaikka olisi tiedossa, että siellä on pommi! Vanhemmat vaativat, että lapsia pitää kasvattaa ja toisaalta lapsen kaikkia oikeuksia pitää kunnioittaa. Kyllä kai tässä yhteydessä on selvä, että yhtälö on mahdoton. Tilanne on jatkunut jo kauan, itse asiassa yhteisen hyvän takia jo liian kauan. Jälki-istunto rangaistusmuotona on menettänyt myös aikoja sitten merkityksensä. Nyt sitten ei tiedetä kenen on vastuu lapsista ja nuorista. Nyt ollaan tyhjän päällä. Opettaja lehdestä on ehdotettu, että vanhempia koulutettaisiin kasvatusvastuuseen. Hyvä ajatus. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Tämä ja monet muut asiat vaatisivat selkeyttä lakiin. Taitaa mennä moni asia ohi europorkkanaa nakertaessa. Todennäköisesti mitään ei tapahdu. Ministeri Gustafsson on suhtautunut kaikkeen varauksella. Eli nyt olisi kysymys siitä, kuka vastaa lasten häiriökäyttäytymisestä. Eikö oikea vastaus ole: vanhemmat, mutta miten?