Suorittava työ

Ihminen on mukavuutta rakastava perusluonteeltaan. Työnkin pitäisi olla mukavaa, Suomessa mielellään vielä sisätyötä. Ulkona on epämukavaa työskennellä myös kesällä. Itse olen ollut aikoinaan rakennuksen purkutyössä, liikennelaskennassa, jonka tosin voi tehdä pienessä kopissa , mutta työaika saattoi olla vaikkapa kello neljä yöllä, lapioimassa hevosen kuivaa lantaa, puutarhatyöntekijänä hautausmaalla, panimotyöntekijänä sekä jäätelövarastolla, jonka olosuhteet vastasivat osittain ulkotyötä. Kaikissa näissä töissä oli joku pomo. Vähän tätä pomoa näkyi. Esimerkiksi panimolla pomo istui ruskeassa työtakissa pitkin päivää toimistossa, josta sai valvoa, mitä korihisseillä tehtiin. Kerran päivässä pomo teki pienen kävelykierroksen.
Jos orkesteri soittaa kapellimestari edessään, voi olla, että orkesterista saa irti jotakin lisävolyymeja ja vaimennuksia oikeassa paikassa. Mutta orkesteri , jossa on pelkkä kapellimestari ,ei soi, mutta orkesteri voi soittaa ilman kapellimestaria ja jopa niin, että kapellimestarin paikalla voi olla kuka tahansa. Jostain syystä orkesterinjohtaja saa paremman rahallisen korvauksen kuin soittaja. Sama pätee kaikkiin työyhteisöihin. Pomo saa paremman korvauksen kuin suorittavan työn tekijä. Kun kuitenkin työntekijätkin ovat vuosikausia osanneet jo vaatia omaansa, niin lopulta isojen firmojen pomoilla oli lyödä varsinainen valttikortti pöytään: bonukset, jotka eivät sitten pieniä olleetkaan. Omituiselta tuntuu, että mikään moraalinen seula ei ole lopulta tuominnut ja tehnyt jotain bonusjärjestelmälle.

Ilman suorittavaa työtä yhteiskunta ei pyörisi. Se on aivan varma. No sanotaan, että joskus liikennelakkojen aikoina jotkut linjat ajetaan ”esimiesvoimin”. Mikseivät esimiehet aja muulloin, mihin heitä tarvitaan, jos he pystyvät lakon aikana ajamaan?

Suomi on nykyisin pälliköiden luvattu maa. Kuntiin ja yrityksiin on siunaantunut jos jonkinlaisia päälliköä. Herää kyllä eittämättä kysymys, tarvitaanko työelämässä näin runsasta päällikkökuntaa. Ja suora vastaus on tässä blogissa, että nykyisellään ei tarvita. Parhaimmillaan päällikkö voisi paremman palkkansa edestä kannustaa, kuunnella ja tukea alaisiaan työssään. Kannustus voisi ratkaisevasti korvata ne kuuluisat pari lisävuotta, joita 63- vuotiaiden työntekijöiden hartijoille on päätetty sälyttää. Kaksi vuotta on loppupäässä työhistoriaa pitkä aika. Vertaa sitä vaikka vankeustuomioon. Valitettavasti kannustukset , empatiat ja ja työntekijän kuulemiset ovat äärimmäisen harvinaisia. Ylimielisyys, vallan näyttäminen, ”trategioiden” vääntäminen ja kokouksissa asioiden märehtiminen on päälliköiden arkipäivää. Kun ei tiedetä eikä haluta tietää, mitä suorittavan työn tekijät tekevät ja minkälaista tukea he tarvitsisivat, on helppo paeta omiin projekteihin, työmatkoihin, messuille, ja taas kokouksiin. Ei ole kuvaa siitä, mitä omassa päällikköydessään pitäisi lopulta tehdä. Osa alkaa sitten sen oikean hiostamisen. Ja valitettavasti, vaikka kuinka maan hallitus on päättänyt työelämän pidentämisestä, päälliköt mielellään ottavat nuoria ja silmää miellyttäviä ja tottelevaisia uusia työntekijöitä ja hiostavat vanhat eläkkeelle. Ylekin saneerasi Jungerin tullessa päälliköksi ”eläkejärjestelyin ” väkeä vanhemmasta päästä.

Mutta työnantajiakin on ymmärrettävä. Usein kuulee parjausta, että työnaja tekee sitä ja sitä ja ei ymmärrä sitä ja sitä. Tosiasia vaan on se, että työantaja on se, joka on työpaikan perustanut, siis tuotantovälineet, suunnitelmat, rakennuksen usein työterveyshuollon ja ehkä muitakin etuja. Työntekijäkin on velvoitetttu ajattelemaan toista osapuolta, työnantajaa ja hänen vaikeuksiaan. Vättäisin, että, jos tätä empatiaa olisi puolin ja toisin enemmän ja ”potut pottuina”-mentaliteetti unohdettaisiin, olisi vähemmän porua ja asioista voitaisiin keskustella asiallisesti, ehkä usein päästäisiin taloudelliseti parempiin, molempia osapuolia tyydyttäviin ratkaisuihin.