Salatut elämät

Tilastot ovat jo kauan tienneet, mikä on ihmisen keskimääräinen ikä eri puolilla maailmaa. Nyt media on paukuttanut ilmoille jo jonkin aikaa viestiä, että on tiedossa, että ns. eliniän odotteen mukaan ihmiset elävät tulevaisuudessa pidempään. Jos asia olisi tässä, niin uutinenhan olisi vain spekulaatiota, joka jäisi omaan arvoonsa. Mutta kun asia ei ole tässä. Ihmisten eläkeikää pitää nostaa tästä syystä. Tästä herää kysymys, miksi? No tietoa on tihkunut, että eläkevarat hupenevat, jos ihmiset ovat liian kauan eläkkeellä ja tämä koskee tulevia eläkeläisiä. Saahan tällaisia spekulaatioita tehdä. Mutta se, mikä tässä on jopa ”natsistinen” piirre on tämä tiedottaminen eliniän odotteesta. Kun Suomessa lanseerataan taas uutta termiä ihmisille median kautta, jätetään kertomatta, että tämä asia ei välttämättä koske yksilöä. Myöskään ”eliniän odote” -termi ei ole tällaisenaan ihmisarvon mukainen. Termi sisältää ajatuksen, että ”pahus, kun alkavat elää pidempään”, sehän maksaa. Vain työssä käyvistä on tuottavaa hyötyä, ei eläkkeellä olevista, joiden ei olisi hyvä elää mitenkään pitkään. Tällainen ajatus vaikka vain poikasena tai vihjeenä on ihmisarvoa loukkaavaa. Se ei ole länsimaisen sivistyksen mukaista. Lopettakaa puhuminen eliniän odotteesta ja eläkeiän nostosta. Siitä ei ole mitään hyötyä. Tällainen ajattelu kuuluuu totalitaaristen valtioiden käytäntöihin. Ennusteessa on sisällään selvä ristiriita: kuka tieää yksilön eliniän, tilasto on eri asia. Kuitenkin vaaditaan, että kaikki lähtevät eläkkeelle myöhemmin. Olisikohan tässä pieni taka-ajatus siitäkin, että, kun ihmiset rasittuvat työssä pidempään, niin he sitten kuolevat aiemmin. Tulee eittämättä mieleen Uuno Turhapuro, jonka elämäntehtävä oli odottaa appiukon perintöä. Hei te siellä ministeriössä ja tilastokeskuksessa, ja lehtien toimituksissa, onko teillä tämä Uunon ohje jotenkin sisäistynyt. Haloo! Unohtakaa tämä natsiaate. Katsokaa ison sanomalehden sunnuntaisivuja, kyllä sieltä näkee, että ihmiset kuolevat ja monet ovat uupuneet jo ennen eläkeikää. Miten ne syöpä- ja verisuonisairaudet yks kaks vähenevät. Nyt on sitä paitsi uusia tuulia ruokamuodissa, joista ei ole mitään takeita niiden fyysisen elämän pidentämisestä. Joitakin vuosia sitten puhuttiin eläkepommista, kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Tämän asian halusi jokainen itseään arvostava nuorempi toimittaja, tutkija ja taloudesta muuten vaan puhuva nostaa esiin. Nyt se ”pommi” on sitten todellisuutta. Suuret ikäluokat ovat siirtyneet eläkkeelle, mutta paljon on joukosta jo poissa, joille ei eläkettä tarvitse maksaa. Mutta ajatelkaapa vain: ympärillämme on ollut paljon pahempia ”pommeja”. Tukea ovat tarvinneet kokonaiset maat. Talous on kuralla ja varsinkin kunnissa menee huonosti. Kuntahenkilöitä lomautetaan ja irtisanotaan. Lähes päivittäin saadaan lukea yt-neuvotteluista. Nämä pommit eivät johdu eläkkeiden maksusta. Mutta kieltämättä tulee sekin mieleen, että eläkevaroja himoitaan nyt, kun rahasta on pulaa tai ainakin niin väitetään. Huonoja uutisia taloudesta tulee koko ajan. Tästä päästään sitten taas tähän eliniän odotteeseen. On paljon puhuttu vanhusten hoidosta. Asiaa ei ole oikein millään saatu sellaiseksi, etteikö julkisuuteen olisi omaisten kautta tullut tietoa huonosta vanhusten kohtelusta. On selvää, että tästä päästä on helppo säästää. On helppo päätellä, että kyse on taloudellisesta priorisoinnista. Vanhuksista ei ole muuta kuin vaivaa ja taloudellisia menoja. Onkohan niin, että ajatus eliniän odotteesta on tässäkin mukana, parempi kuin menehtyisivät nämä vanhukset niin nopeasti kuin mahdollista! Tästä päästään sitten eutanasiaan. On selvää, että, jos eutanasia tulee lailliseksi myös vanhempien ihmisten, joilla ei ole omaisvalvontaa, voidaan toimittaa pois päiviltä ”laillisesti” Koko tämänlaisessa ajattelussa on kyse ihmisen vastaisista arvoista. Kun puhutaan ikääntymisestä, on syytä muistaa, että kaikki ikääntyvät ja tulevat ehkä aikanaan hetkeen, jolloin maraton ei enää onnistu, vaan ikä tekee tehtävänsä ja saatetaan olla ja elää muitten avustamana kiikkustuolissa. Eihän tämä vanhempein arvostus ole kaikkissa kulttureissa vierasta. Onko tämä seurausta siitä, että seurakunnat ja kunnat ovat panostaneet jo kauan ”nuorisotyöhön” unohtaen vanhenevat ihmiset. Nuoret on eristetty ikään kuin eri joukoksi. Miksi tässäkin asiassa ajattelu ikään kuin polaarista, eikö vanhemmat ja nuoremmat voisi kokoontua yhdessä ja tehdä yhdessä jotain. Jokaisessa vanhemmassa ihmisessä on iso tietovarasto historiaa. Luulisi nuoremman polven olevan edes jossain määrin siitä kiinnostunut.

Ympäristöoppia

Kun olin aikoinaan alakoulussa ( kansakoulussa ), oli aineena ympäristöoppi. Se oli mukava ja ymmärrettävä oppiaine. Käytössä oleva kirja sisälsi asiaa ja kuvia ainakin liikenteestä, maastosta, rakennuksista puista , pensaista ja kasveista. Olihan kirjassa ja esillä varmasti tietoa puhtaasta vedestä ja ilmakin. Mutta että saasteita olisi käsitelty tai jätehuoltoa siten, että siitä olisi tullut ns. elämää suurempi asia. Tällöin oltiin viisikymmentäluvulla. Mutta jo seitsemänkymmentäluvulta muistetaan huima kauhutarina Aarno Lammipartaan mereen upottamista myrkkytynnyreistä. Siitä se sitten alkoi. Mutta ei kuitenkaan kaikki. Oikeastaan moni asia on kulkenut hyvään ja kannatettavaan suuntaan ja suuri muutos oli tietenkin se, että puiset rottien järsimät puiset roskalaatikot muuttuivat peltisiksi ja muovisiksi. Palkkiollisen paperikeräyksen loputtua 70-luvun alkoi kuitenkin ihmisten hyväksikäyttö.Bisnes näytti hyvältä ja sitä ei enää voitu mitenkään ”suoda” yksityisille. Siihen saakka lapset ja aikuisetkin saivat rahaa ja palkintoja keräämistään papereista. Jätepapereille järjestettiin laatikot, joiden sivussa luki ”vain jätepaperia”. Vielä nykyäänkin ihmiset kantavat kiltisti sanomalehtensä ja mainoksensa kyseisiin laatikoihin ja jätepaperifirmat paalavat rahat niistä. Entä muut jätteet:nykyisin meininki on sama kaiken jätteen kohdalla: edellytetään, että ihmiset lajittelevat jätteensä ilmaiseksi ja jätteen jalostaja käärii rahat: biodiesel-firmat myyvät jalostamansa tuotteen hyvällä voitolla ja ns. loppujäte ( entinen kaatopaikkajäte ) poltetaan ja muutetaan lämmitysenergikasi: toisin sanoen esimerksi taloyhtiö maksaa kohtuullisesti siitä, että jätteet haetaan pois ( valtio saa tästä tietenkin alvia välistä ) ja maksaa uudestaan lämpöenergiasta ja taas valtio saa alvia välistä. Mutta valtio saa tästä keikkailusta vielä lisääkin, joka polttoainelitrasta maksetaan alvia.Ns loppujätettä ei yksityinen voi enää viedä kaatopaikalle ilmaiseksi. Kuutiosta saa maksaa noin 20 € Autokuormallinen maksaa 500 euroa ja näistäkin summista menee valtiolle taas alvi. Tuotto on taattu, koska jätettä tulee aina vain enemmän. Huvittavaa kyllä jätehuoltolaissa todetaan, että jätettä pitäisi tuottaa mahdollisimman vähän! Tämänkin ajatuksen ideahippunen olisi kannattanut satsata ympäristön roskaamislaiksi, roskaamisesta pitäisi antaa tuntuva sakko ja asiaa pitäisi valvoa. Eihän tuota jätteiden tuottamista valvo kukaan eli toivomus on aivan turha. Esimerkiksi vanhan sohvakaluston röijäämisestä kaatopaikalle saa maksaa sekä kuljetuksen, jos itse vie, niin pakettiauton vuokran, polttoaineen sekä ainakin maksun kahdesta kuutiosta eli noin 40 euroa, eli käytännössä toistasataa euroa. Tämänkinlainen asia tulisi helpommaksi, jos jätehuoltolakiin olisi kirjattu, että taloyhtiöillä pitää olla isojen jätteiden lavat määräajoin, mieluummin jatkuvasti. Myös kierrätys olisi hyvä keino päästä ylimääräisistä eroon. Kierrätys toimii kyllä kierrätyskeskusten kautta. Mutta taas joutuu kierrättäjä itse kuljettamaan ja maksamaan bensa. Kierrätyskeskus on hyvä bisnes, koska ihmiset eivät saa viemästään tavarasta kuin ilon päästä siitä eroon. Eräässä taloyhtiössä toimi jätekatoksen yhteydessä kierrätysidea yhteisenä kirjoittamattomana käytäntönä. Kierrätyksestä saattoi löytää ”aarteita”, valitettavasti tämäkään ei toiminut, kun romulle ja vanhoille elektronikkajätteille ei ole laissa määrätty lähipistetta, siis lavaa. Nyt edellytetään, että ihmiset vievät kiltisti, bensasta maksaen metalliromunsa romuliikkeisiin ja elektroniikkajätteensä ongelmajätepisteisiin. Harva tietää edes, missä näitä pisteitä on. Niiden pitäisi olla taloyhtiöiden yhteydessä tai, jos ne viedään johonkin kauemmas, pitäisi saada vähintään bensarahat. Mutta ei, mitään ei heru, laki edellyttää kansalaistottelevaisuutta, mutta firmat ottavat kyllä rahat näistäkin jätteistä pois myymällä materiaalin eteenpäin. Haminan Mäkelänkankaalta kuuluu nykyisin huminaa. Sinne onsyntynyt tuulipuisto vauhdilla ja nyt lähiasukkaat ovat valittaneet, että myllyt pitävät häiritsevää ääntä. TV uutisoi asiasta. Ilmeisesti valittajat eivät ole saaneet tahtoaan läpi,kun aie tuli tiedoksi, koska puisto on syntynyt alueelle vauhdilla. Mutta tämä on vain osa tätä teknologian ihmettä, jota alueella on tapahtunut. Kaupungin omistamalla teollisuusalueella oli kaunis luononkallio ja siinä kupeessa lampi, joka oli syntynyt vanhasta sorakuopasta. Luonto muovannut senkin nähtävyydeksi. Mutta jossain oli syntynyt idea, että kalliö räjäytellään sepeliksi ja tasamaalle tulee teollisuusalue. Mäkelänkankaalla oli toinenkin ja vielä erikoisempi nähtävyys muutamia vuosia sitten: korkea kovettunut sorakasa, sellainen sokeritopan muotoon jäänyt, jossa oli satojen törrmäpääskyjen pesiä. Kun sitten alueen ”kehittäminen alkoi”, oli selvää, että törmäpääskyjen pesäkasa tarvittiin rakentamiseen. Ja niin alkoi hävitys, kalliota on räjäytetty vuosia ja kaikki on rouhittu sepeliksi. Kuinkahan energia – kustannustehokasta homma on? Ja kallio sepeliksi ilman energiaa muutu, kyllä naftaa on palanut tuhansia litroja. Ja saatiinhan sitten alueelle uusi liimapalkkitehdas, jonka velkoja kaupunki takasi. Mutta kuinka kävi, nyt rakennuksen ympärillä on aivan hiljaista, firma meni nurin ja kaupunki joutui maksamaan takaukset. Ja niin ne tuulimyllyt, ne tulivat sitten alueelle. Asukkaat ilmeisesti ajattelivat, että sepelinlouhinnasta päästään eroon, kun kallio loppuu, mutta tuulimyllyt jauhaavat kymmeniä vuosia ja varmastikaan niiden vaihteistot eivät tule hiljaisemmiksi. Ja entä se kaikki pöly, mitä louhinnasta on tullut, louhinta jatkuu vielä ja pöly nousee sinne tuulimyllyjen rattaisiin. Niin, että, niin viisasta on tämä nykyinen ympäristöpolitiikka. Ja virrkamiehistö vain kasvaa. Mutta ei se mitään, EU tietää ja pitää huolen.

Ja se on sitten sata euroa!

Jossakin vaiheessa ( ei kovin kauan sitten ) tuli muotiin, että toimittajan tuli joko painetussa tai digilehdessä saada ”naamansa ” esiin. Lukijana en ymmärrä , mikä liäarvo tällä on median välityksessä ja uutisoinnissa. Mielestäni ilmiö lähinnä vastenmielinen ja syy siihen on se, että varsinainen uutinen tai teksti saa sekundäärisen arvon ja varsinainen kuva primäärisen merkityksen kuitenkin vailla merkitystä. Toivoisin tämä käytännön poistuvan. Taustalla voi olla kaksi tekijää. Työelämän narsistisoituminen, jonka kautta pätemisen tarvetta ruokitaan näin. Otsikolla on uutisarvoa ja luettavuusarvoa, ei sillä, kuka sen on kirjoittanut. Onkohan taustalla myös päätoimittajien halu vetäytyä vastuusta. Mistä päätoimittaja sitten vastaa, ainakin tästä hölmöstä tavasta.Tämä toimittajien naamakuvien julkaisu on myös tapana ilmaisjakelu-ja paikallislehdissä. Käsiini sattui salksalainen maakuntalehti Neumarkin alueelta. Juttujen alussa oli vain toimittajien nimikirjaimet ja nekin pienellä. Jutuista oli kuvia, mutta ihmisten naamakuviakin oli. Lehti oli julkaissut sivuillaan Neumarkin asukkaiden kuvia ja heidän mieliteensä siitä, miksi Neumarkissa on hyvä asua. Olisi siinä mallia paikallislehtien julkaisijoille. Meillä ihmisiltä lehtiin kärtetään kyllä mielipitetitä, mutta ei positiivisia, mieluummin negatiivisia. Uskon, että Suomi on narsismin luvattu maa. Tästä on pitänyt myös nykyinen psykologinen suuntaus: silloin, kun eräs radion yölinjapsykologi neuvoi ihmisiä, korostettiin aina yksilön ”omaa juttua” ei koskaan vastuunottamista yhteisöstä ja lähimmäisestä. Nyt ollaan tässä. Julkaisujen naamakuvat ovat selvä yliluönti, joka todennäklöisesti tulee kääntymään itseään vastaan. Tuli tuosta saksalaisesta paikallislehdestä bongattua pari muutakin asiaa kuin pelkkä naamakuva-asia. Yksinkertaisesti kuvat olivat selvästi parempia, mustan painovärin osuus on ja on ollut kautta-aikojen muissa eurooppalaisissa lehdissä suurempi kuin suomalaisissa. Tämä on mielestäni kuluttajien aliarvioimista. Tietenkin on kysymyksessä kustannutssäästöstä ja on ajateltu, että kyllä ” ne ihmiset tottuvat ”. Kun katsoin tuotteiden hintoja samaisesta lehdestä, hämmästyin, esimerkiksi selliainen tuote kuin kromattu kokopeili siis sellainen, jota tuetaan jalalla ja jossa on oli 22 euroa, tämä vain esimerkkinä. Suomessa samainen peili maksaisi 100 euroa ( tonennäköisesti 99,90 ). Kiva summa tuo sata euroa. Se on helppo laitta joka palveluun ja tuotteeseen. Tästä on jo muutama vuosi, kun taloyhtiötä palveleva sähkömies kävi asentamassa pistorasian keittöömme. No, mitä olettaisit sen maksaneen. Josku markka –aikana muutaman kympin, ehkä 50 mk. No nyt se oli 127 euroa, ja matkakustannukset päälle. Siis markoissa yli seitsemansätaa pelkkä pistorasian asennus. Samoin parvekkeen lasituksen alalistan liimaaminen maksoi, no kivan tasasumman sata euroa, siis markka-aikoina 600 mk. Samainen ammattimies kävi sitten purkamassa ulkoseinäremontin yhteydessä meidän lasituksen ja se oli sitten 200 euroa, ei sen enempää. Sama mie lupasi tulla ulkoseinärempan jälkeen kokoamaan sen. Mutta en saanut millään heppua kiinni ja lupauksistaan huolimatta hän ei siis tehnyt kasaushommaa. Olisiko pitänyt olla huolissaan tästä tekijästä ja ilmoittaa poliisille kadonneeksi. Sitä emme kuitenkaan tehneet, sehän kuuluu lähiomaisille. Liikenteessä riittää kiilaajia. Aivan Vantaan keskustassa Tikkurilassa meidän editse meni kaistan ylittäen liikennettä vaarantaen joku ”torvi” kolmannelle kaistalle ambulanssin eteen ilman suuntamerkkejä ( hyvin tavallista nykyisin ). Otimme kyllä rekisterinumeron muistiin, mutta totesimme kuinka paljon aikaamme kesäpäivistämme hukkaantuu, jos teemme ilmoituksen poliisille liikennerikkomuksesta ja liikenteen vaarantamisesta. Toivottavasti ambulanssihenkilökunta teki ilmoituksen, hehän ovat töissä ja voivat näin ollen hoitaa tällaisetkin velvoitteet. Mitähän mahtaa polkupyörän täyshuolto maksavan: no 100 euroa. Sillähän saa uuden pyörän. Eräässä ruotsalaisperäisessä vapaa-aikakaupassa ihan kähevä uusi pyörä on 119 euroa.

Ei ainoastaan leivästä

Jos ajattelemme arvokkaasti sitä prosessia, jota koulu, kodit ja media tekevät, on kysymys kulttuuriperinnön siirtämisestä. Halusimme tai emme ajan ratas muuttaa populaatiomme vanhemmaksi ja jostain nuoremmat sen henkisen perimän saavat. Ja haluan korostaa juuri sitä, että henkinen perimä on tuhat kertaa arvokkaampaa kuin aineellinen. Mutta on selvää, että kodissa huoltajien pitää huolehtia ensi kädessä tietenkin siitä, että lapset eivät kuole nälkään. Valitettavasti Suomenkin historiassa on ollut aikoja, jolloin nälkä on ollut joka päivä vieraana. Nyt eletään kautta, jolloin asiasta ei voi puhua aivan näin, koska toimeentulotuen tulisi huolehtia siitä, että ihmisillä on ruokaa elääkseen. Mutta henkinen perinteen siirtäminen on arvokkaampi kuin aineellinen ja asia tulee esiin ns. pitkässä juoksussa. Perustelen asiaa sillä, että tiedot ja taidot luovat edellytyksen selviytymiselle ja sitä paitsi ne luovat arvopohjaa, joka ihmisen olemassaololle on tärkeätä. On sanottu, että jos tiedät miksi elät , niin tiedät miten. Kysymys ei ole mitenkään helppo, mutta kulttuuriperinnön siirtäminen osaltaan edesauttaa yksilöä miettimään, miksi ylipäänsä kannattaa nousta aamulla sängystä. Muistan itse koulun aamuhartaudesta erään koulun uskonnonopettajan, sotilaspapin aina palaavan aiheeseen: ” Ajatelkaa kuinka kauniita luonto ja valo tuolla ulkona ovat, kuinka hienon ja kauniin maailman Luoja on meille antanut!” Kun tämä on jäänyt mieleeni, toimikoon se esimerkkinä arvoperinnön siirtämisestä. Koululaitoksella on tietenkin tärkeä rooli asiassa eikä vain päivänavauksissa. Kyllä tiedot ja taidot ovat osa perintöä. Mutta todelliset arvot ovat syvällisempiä olemukseltaan. Ne ovat useinmiten oikeudenmukaisuus-ja moraalikysymyksiä. Suurin osa ihmisistä kokee herkästi loukatuksi, jos muita kohdellaan samoilla kriteereillä paremmin kuin itseä. Mielestäni presidentti UK Kekkonen jätti oivan henkisen perinnön korostamalla sananparttaan ” Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.” Parressa on kansanomaisesti sanottuna se, mikä myös kristinuskossa on tärkeintä. sanottiinpa kristinuskoa sitten perinteeksi tai arvoksi, jokainen ymmrätää sen sisällön silloin, kun on itsestä ja omasta kohtelusta kysymys. Viime aikoina koulu on noussut esiin. Ja aiheesta. Jos ajatellaan, mitä lasten ja nuorten koulutukseen laitetaan verorahoja, on syytä keskustella koulun arvoista. Peruskoulun tulo muutti tai sen oli tarkoitus muuttaa vsnha autotiratiivinen opettajakeskeisyys oppilaskeskeisemmäksi. Peruskoulun tullessa oli monilla kouluhallinnon ihmisillä käsitys, että ”taivas repeää”, kun koulu uudistetaan. Mutta miten kävi? Levottomuusongelmat ovat kasvaneet koulussa ja yhä nuoremmat lapset osaavat käyttäytyä epäasiallisesti ja häiritsevästi, uhkaavasti ja jopa aggressiivisesti. Peruskoulussa taivas ei revennyt. Suomalainen kulttuuriperimä on jossain määrin aggressiivista ja siinä pienenä ripauksena vielä on osa isiemme sotaperinnettä. Mutta lapset ja nuoret ovat saaneet lisää vettä myllyyn myös TV:stä ja peleistä. Lisähöysteenä suomalaisilla on vielä, että oikeastaan hyviä tapoja ei keskiverrosti arvosteta, mikä taas liittyy siihen, että niitä hyviä tapoja ei ole oikeastaan ollutkaan. Olen ennenkin sanonut sen, missä peruskoulusunnittelijoille oli näkökulmavirhe. Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, vaan taipuvainen kaikenlaiseen pahaan. Se ei tarkoita sitä, että sitä pahaa pitäisi jollain erityistoimilla alkaa kitkeä pois. Mutta rajat pitää olla ja sen ovat tämän päivän töissä olevat opettajat voimakkaasti tiedostaneet. Kuri ei ole vanhanaikainen käsite, sehän on olemassa kaikessa urheilussakin tänä päivänä. On toinen asia, minkä säännöstön poliitikot ovat kasvojaan menettämättä valmiita hyväksymään, jotta pelisäännöt toteutuisivat. Koska koulusta haluttiin oppilaskeskeinen peruskoulun myötä, sen pitäisi toteutua myös kurinpidossa. Oppilas –ja kouluneuvostot pitää saada uudelleen toimimaan. Toisin kuin eräs yritysvalmentaja radiossa totesi, opettajalla ei ole niin ratkaisevaa merkitystä kuin hän väitti. Totta on se , että on vieläkin opettajia, joita oppilaat arvostavat luontaisesti enemmän kuin muita kuten on jmyös eri tavalla ”tärkeitä” kouluaineita, mutta näitä superopettajia on vähän ja ne ovat vähenevä luonnonvara. Ajatellaanpa vain tosiasiaa: mitä kieliä yliopistossa opiskellut nainen oikeastaan muuta voi tehdä kuin ryhtyä opettajaksi. Hänen on tultava itsensä kanssa toimeen, vaikkei olisikaan filmitähti- tai johtajatyyppiä. Olisi tietysti hienoa, jos voitaisiin jotenkin järjestää niin, että vain edellämainituilla ominaisuuksilla varustetut saataisiin opettajiksi. Valitettavsti opettajaksi vaaditaan muutakin. Ei voi olla ”putkiaivo”, millä tarkoitan sitä, että opettaja joutuu luokkakoosta riippuen ajatteleman peräkkäin tai lähes yht aikaa ainakin muutamaa asiaa ellei sitten 2-30:ntä. Se, että näitä superopettajia ei ole, johtuu siitä, että opettajan työ on sen verran rasittavaa, että, jos vain mahdollista, maisteritasoinen ihminen hakeutuu mieluummin samalla ja pienemmälläkin palkalla vähemmän hermoja kuluttavaan hommaan. Tosiasia on, että 80% opettajista voivat muutaman vuoden samassa koulussa ollessaan ansaita kannuksensa ja oppilaiden arvostuksen, jos omat arvot ja opetusaineen hallinta ovat kunnossa. Ennen oli helpompaa,mitä kuriin tulee: opettajan viimeinen niitti oli aina se, että oppilas voitiin erottaa viikoksi- kahdeksi, joka oli kova juttu kotona ja yleensä koko kodin maineen kannalta. Jos opettaja halusi, hän sai kurin ja opiilaiden hallinnan käsiinsä yhden lukuvuoden aikana. Kurilla en edelleenkään tarkoita mitään negatiivista. Ko. yritysvalmentajan kannttaisi huomata, että kaiken aikaa koulussa tehdään työtä, vaikka joku toimittaja tai kasvatustieteilijä tai dosentti puhuisi mitä lämpimikseen koulusta ja kasvatuksesta! Koti on kuitenkin paikka, jossa perimmäiset arvot syntyvät. Jotenkin vaan siellä pitäisi sisäistää, mitä on toisen kunnioitus ja arvostaminen. Myös sosiaalisuus ja sanojen käyttö pitäisi ymmärtää tässä samassa yhteydessä. Kun yksilöt ovat erilaisia, ovat myös mittarit sitä. Jokaisella on ”tämänsä” sanoi Pentti Saarikoskikin. Ja se pitäisi ottaa huomioon. Useimmat ovat hyviä jossakin. Silti ne rajat ja kuri ja tietenkin myös itsekuri ovat tärkeitä. Kurihan on peräisin maanviljelystä, niin kuin moni muukin asia. Kuri on tarkoittanut sitä kahdenpuoleista aitausta, jota pitkin karjaa kuljetettiin. Kyllä tämä kulttuurin siirtokin maanviljelystä periytyy: kuten maata hoidat, siten se kasvaa, miten hevosta kohtelet siten se sinua palvelee. Mutta- ja sitten se suuri MUTTA, jonka yritysvalmentajakin ymmärsi: meidän tulee olla armollisia paitsi toisten epätäydellisyydelle, myös itsellemme, kun asiat niin menevät. Olisi hyvä oppia näkemään ne mitalin molemmat puolet ja selittämään niin itsessä kuin toisessa myös parhain päin. Olisi myös hyvä oppia iloitsemaan toisen onnistumisesta ja myötäelämään toisen epäonnistuminen. Monet asiat konkretiosoituvat yrityselämässä aivan puhtaana rahana, mitä tökerömpi johtaja sen huonompi tulos, mitä huonompi asiakaspalvelu sen huonompi kassavirta. Eikö olekin tärkeätä, että henkinen perintö on mahdollisimman paljon elämistä rakentava? Jossittelu ei auta, on oltava realisti ja neuvokkaat selviävät ja he ovat usein niitä, jotka ovat saaneet sen henkisen ja runsaan perinnön.

Kuluta, sillä tekniikan rattaat eivät pysähdy.

Näin se valitettavasti on: kun tekniikkaa kehitetään, niin uutta tulee ”putkeen”. Ovatko asiat paremmin kuin noin sata vuotta sitten. Monessa mielessä varmasti ovat. Olen todella tyytyväinen lääketieteen kehitykseen. Myös oikeuslaitos ja ihmisten oikeudet ainakin Suomessa ovat paremmalla tolalla kuin 100 vuotta sitten. Mutta on paljon asioita, jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä degeneroituneet. Ihmisten tasa-arvo näytti paremmalta vielä 2-30 vuotta sitten. Nykyisin jotkut tahot haluavat väen vängällä , että on huono-osaisia ihmisiä. Ihmiskuva ei ole kehittynytkään. Tasa-arvoa ei haluta. Demokraattiset ideat työpaikoilta ovat kadonneet. On tullut suorastaan muotiin korostaa pelkästään johtamista. Vain johtaja on jotain, ei työntekijät. On selvää, että johtajia on tärkeä, mutta nyt näyttää siltä, että valta tuo itsekkyyttä ja ahneutta ja alkaa ylilyöntien aika. Kuka tutkii, kuinka monet irtisanomiset ovat olleet välttämättömiä? Mutta oikeasti on aivan konkreettisia asioita, jotka olisivat voineet säilyä tekniikan myllytyksessä. Kaipaan pieniä lasisia lääkepurkkeja muovisten purkkien ja folioiden sijaan. Myös vanhat höyryveturit olisivat voineet säilyä. Autot ovat muuttuneet muovisiksi ja tyylittömiksi, autoihin rakennetaan kaikenlaisia ”himmeleitä” mukaan lukien elektroniset matkamittarit. Niiden takaisinpyörittämistä ei kuulemma edes huomaa kuten mekaanisten mittareiden ruuvaamista, joissa numerorivi muuttuu epätasaiseksi. Urheiluasut, hiihtoasut ovat muotoutuneet kummallisiksi värikartoiksi ja anatomian esittelyksi. Jostain kumman syystä vanhan kirjoituskoneen näppäimistö toimi paremmin kuin tietokoneen vastaava, jossa kaksoisvirhelyönnit syntyvät paljon helpommin kuin vanhalla kirjoituskoneella, jolla tunsi todella kirjoittavansa, nyt kirjoitus on pelkkää lotinaa ja nitinää. Virvoitusjuomapullot ovat muuttuneet veteliksi ”paksusuoliksi”, joista kaataminen on ongelma varsinkin kun ottaa avatun 1½ litran pullon käsiinsä. En ole kovin vakuuttunut monista muistakaan elintarvikepakkauksista, esimerkiksi maitotölkeistä, jotka ovat väri-ja kuvakoristeltu pöytiemme iloksi. Maidot ja maitotuotteet voisivat edelleen olla lasipulloissa. Kaipaan myös vanhaa puhelinta. Mikään ei olisi estänyt tekemästä sitä edulliseksi kotipuhelimeksi, mutta hinnoittelun myötä: paluuta ei ole. Puhelimien kohdalla ollaan menty tolkuttomuuksiin, ensimmäiset todelliset kännykät olivat erinomaisia, ne toimivat puhelimina. Nyt puhelimien pitää olla kameroita ja televisioita vähintään. Mutta vanhan lankapuhelimen ääni oli selvempi kuin nykyisissä kännyköissä. Ero oli paljon suurempi kuin putkiradioiden ja transistoriradioiden välillä. Kelloistakin tuli jo kauan sitten leluja, kun niissä alettiin käyttää paristoja, jotka yleensä pitää vaihtaa vuosittain. Omasta mielestäni C-kasetti audiovälineenä olisi saanut säilyä, samoin videopuolella VHS-kasetti, vaikkei se läpilyötyään ollutkaan paras formaatti, joka olisi ollut Betamax. Myös kaitafilmikameraa olisi voitu keittää. Oli todella sääli, että kaitafimi katosi kuin taikaiskusta 80-luvun loppupuolella ja kuvan laatu huononi kymmenkertaisesti. Levysoitin ja vinyylit ovatkin jo tekemässä paluuta. Myös tavallinen filmikamera olisi saanut pitää asemansa, samoin mustavalkokuvat lehdissä. Digikuvauksen myötä valokuva-albumit ovat kadonneet. ( Nyt ei sitten ole kellään muulla käyttää tätä hienoa albumi-sanaa, kuin pop- muusikoilla ja musiikkitoimittajilla. ) Ihmisillä on hirveä määrä kuvia tiedostossa, joissa on suunnattomasti värivirheitä kiitos herkkien digikameroiden. Niitä ei koskaan juuri katsota, koska valokuva on massiivisen ja halvan digikuvauksen tultua kärsinyt inflaation. Veikkaan filmikameran paluuta. Itse kuulun niihin, jotka kaipaavat markkaa, joka jo konkreettisena rahana oli mukavampi ja kauniimpi kädessä kuin monopolipelirahaa muistuttava euro. Kaipaan myös kirjoihin piirroskuvituksia, varsinkin niitä, joissa oli todellinen piirros, eikä mikään hupityylittely. Ja mitä ovat huonekalut nykyisin, koottavia kyhäelmiä, jotka pääosin ovat viilutettua lastulevyä, tiikkihuonekalut alkavat olla keräilyharvinaisuuksia? Funktionalismi rakennustaiteessa olisi ollut hyvä tyyli, kun se olisi ollut osaavissa käsissä. Legosukupalvi taisi tuoda legotyyliset asuintalot, kamalimpia yrityksiä on ollut yritykset jäljentää retrotaloja, joissa on muka vanhan 30-40-luvun henki. 60-luvulla , aina loppupuolelle vuosikymmentä saakka miehetkin pukeutuivat siististi puvuntakkiin, tukka säilytettiin ja teititeltiin. Mikä ihme suomalaisiin meni, kun alettiin kulkea tuulipuku päällä eestiläisten ihmetellessä? Mihin ovat kadonneet persoonalliset näyttelijät? Sitten Edvin Laineen ja Matti Kassilan teosten on elokuvissa lähes pelkästään poltettu, kiroiltu ja juotu. Palaisin myös pankkikirja-aikaan. Pois muovikortit, nythän pankissa on pelkkiä numeroita. Automaatteihin rikolliset asettavat härveleitä, joiden surauksena ihmisten tilit tyhjennetään. Jossain päin maailmaa kehitetään kaiken aikaa hakkerointikeinoja, joilla pankkeihin voidaan tunkeutua. Idioottivarmat suojaukset eivät olleetkaan varmoja, vaikka niin väitettiin. Sähköpostit täyttävät ihmisten tietokoneet, mutta mihin jäivät paperikirjeet? Ja lopuksi: WC- pytytkin vetivät ennen paremmin, varsinkin kun vesi tuli paineella yläsäiliöstä. Tuntuu siltä, että jokin paha, näkymätön voima olisi vetänyt meiltä pois monta kunnollista asiaa ja tilalle on tullut vain rimpuloita leluja ja korvikkeita. No, ainakin monet vanhat asiat olisi voitu säilyttää, kehitys muuttakoon teollista ympäristöä, kunhan mennään inhimillisempää ja parempaan suuntaan.

Kieli kehittyy

Kouluaikoinani eräs vanha ( kalkkis ) opettaja käytti muotoa ”sillä tapaa” sen sijaan, että olisi sanonut ”sillä tavalla”. Nyt tämä sanonta ”tapaa” on tullut niin yleiseksi, että itselläni tulee aina vanhahtava olo, kun luen tai kuulen sen. Sanonta sopii johonkin yhteyteen, mutta ei aina. Luulen muodon ”tapaa” tulleen käyttöön siksi, että on turvallisempaa käyttää tätä partitiivinomaista epätarkempaa ilmaisua ”tavalla”-muodon sijaan. Ajat ovat tulleet epävarmoiksi, asiantuntijatkaan eivät olla enää aivan eksakteja. Sen sijaan jossakin vaiheessa lanseerautui yleiseen käyttöön ”sairausloma.” En ymmärrä, mikä voisi olla alkuperä, mutta emme kuitenkaan sano ambulanssin vastineeksi sairausauto, vaan sairasauto tai sairaankuljetusauto ( joka taas on selvästi pidempi ilmaisu ). Ymmärrän tämän” tapaa”- muodon kehityksen sitä taustaa vasten, että voisi kuvitella kielellisten ilmaisujen lyhenevän. Sen sijaan sairausloma-ilmaisussa ei ole mitään selitystä. Eräs yleisesti käytössä oleva sana: ”vuokranantaja” särähtää aina korvaani. Vuokrahan tarkoittaa rahasummaa, joka huoneistosta maksetaan sille, joka on vuokrannut asunnon jollekulle. Eihän tilan haltija, henkilö mitään vuokraa anna, hän on vuokralleantaja ja taas huoneiston käyttöönottava on vuokraaja. Mikä on sen henkilön subjektinimi, joka antaa vaikkapa sukulaiselleen rahaa vuokraan. Onko hän vuokrarahanmaksaja vai kenties vuokranantaja. Varmastikaan ei jälkimmäistä termiä voi käyttää vaan taas selvästi pidempää ilmaisua. Nyt ollaan Suomessa sanaa kirjoittamassa vitsikkäästi painovirheelliseen asuun somessa. Lanseeraus on uusi ja näyttää tulevan iltapäivälehdistä. meni vähän aikaa ennen kuin hoksasin lyhenteen tarkoittavan sosiaalista mediaa. Eikö voisi sopia, että se lyhennettäisiin so-me. Kun iltapäivälehdissä käytetään erilaisia yksiköitä ja termejä, voisi olettaa, että perään löytyy selitys, koska henkilöidenkin perään saadaan ainakin puolue ja ikä näkyviin. Somen perään ei liene vaikea kirjoittaa ( sosiaalinen media ), vaikka termi pitkä onkin. Sanat kun vaan voivat olla pitkiä ja lyhyitä. ”Verolippu” se vasta hauska sana onkin, siis lippu mihin, onneen vai elämään seuraavaksi vuodeksi? Eikö tähän yhteyteen millään saada jotain muuta sanaa. Lippuset ja lappuset kulkevat pöydillämme, mutta verot ovat selviä numeroita, eikö kyseessä ole aina jonkinlainen ”laskelma”. Olisiko tässä ”laskelma”-sanassa jokinlainen perusmuoto verolipun korvaamiseksi. Veronimityksiä on osattu kuitenkin keksiä vuosikymmenien mittaan, liikevaihtovero, arvonlisävero, lähdevero solidaarisuusvero, kiinteistövero. Oli miten oli verolippu taas lopsahtaa autonkäyttäjille, siis lippu siihen, että saa käyttää omaa autoaan. ******* Vapaa markkinatalous on julma. Se perustuu tarjouskilpailuille. Ymmärrän kyllä voittajia, mutta entäs ne toiseksi tulleet? Olen monesti miettinyt, mistä ne alimmat tarjoukset revitään. Voisi kuvitella, että EU tai julkinen taho kantaisi huolta kaikista yrityksistä ei vain alimman tarjouksen tehneistä. En tiedä, miten, mutta onneksi ei tarvitsekaan, kun se ei kuulu tehtäviini. Valtio ei ole yrittäjä, mutta voisi se kuitenkin olla yrittäjän puolella. Kirjoitin edellisessä blogissani autoveron poistosta. Se ei varmaan enää hyödytä. Eu sekoittaa pakkaa ja sitä paitsi paljon kansallista ylpeyttä ja osaamista ja samalla työllisyyttä on kohta poissa. Hesarin kuukausiliite ( Helmikuu 2013 ) kertoo Karvosen perheyrityksestä murheellisen tarinan. Toimittajalle paljon jutun juurta, mutta lukijalle, suomalaiselle murheellista luettavaa siitä kuinka ahkera ja osaava yrittäjä jäi kilpailutuksen jalkoihin. Kukaan ei ollut huolissaan, miten tässä käy, yrittäjä parka joutui turhien sertifikaattien ja joustamattomuuden uhriksi. Osaamista olisi ollut. Samassa kirjoituksessa kerrotaan, mitä Suomessa ei valmisteta tai ole pitkään aikaan valmistettu, luettelo ei varmaan ole kattava: rynnäkkökiväärit, tulitikut, kännykät, lenkkitossut, perämoottorit, tupakka, radiot, lentokoneet, fanipaidat, pyykinpesukoneet, televisiot, tietokoneet. Poliitikoilla on hieno termi tähän kaikkeen rumbaan, johon lukeutuvat esimerkiksilopetetut puunjalostustehtaat: rakennemuutos! Nyt edellämainittuja tuotteita saada edes autoveronpoistoelvytyksellä takaisin suomalaiseen tuotantoon. Kuinkahan paljon Suomea jo oikeasti omistetaan ulkomailla?